Vastaanväittäjän julistus


Väittelytilanteessa on helppo löytää itsensä keskeltä ad hominem-suota ja olkinukke-heimoa. Tämä tilanne muodostuu kun väittelyssä luovutaan rationaalisista argumenteista ja aletaan sen sijaan käyttämään argumentointia jonka tarkoitus on puhtaasti voittaa, välittämättä totuuteen pääsemisestä. Kun rationaaliset argumentit päättyvät ja pulssi kohoaa, päädytään huonoon paikkaan.

Näihin väittelyn fallasioihin on helppo sortua jos väittelytilanteisiin ei ole tottunut. Joku esittää mielipiteen ja keskustelu alkaa. Ideaalisessa tilanteessa kaikki tuovat oman kantansa esiin väittelyssä ja kaatavat faktoilla ja hyvillä perusteluilla vastapuolen argumentit. Kun keskusteltava asia osuu hermoon kuten itselleen tärkeään asiaan, voi väittelyyn tottumaton tulkita tilanteen hyökkäyksenä ja siirtyä puolustustilaan. Haastetta ei nähdä mielipide-erona, vaan hyökkäyksenä itseään ja maailmaansa kohtaan ja tilanteessa puolustaudutaan kuten jos esitetty väittämä olisi henkilökohtainen loukkaus. Ja väittelyyn tottumattoman perspektiivistä tilanne voi tuntua juuri sellaiselta,  henkilökohtaiselta loukkaukselta ja hyökkäykseltä itseään kohtaan.

Väittelytilanteissa on erotettava argumentti ja ihminen joka sen esittää. Kun jotain nostetaan esiin - vaikka jotain omasta mielestään absurdia - on kyettavä keskittyä itse argumenttiin, eikä sen esittäjään ja tietysti toisin päin, on kyettävä erottamaan itsensä omasta argumentistaan. Jos tätä erotusta ei tee (tai kykene tekemään) päädytään tilanteeseen jossa kaksi ihmistä kamppailee sen sijaan, että ideat ja ajatukset kamppailisivat. Väittelystä on lyhyt matka riitelyyn jos tätä eroa ei tehdä.

Ja jokainen joka ei osaa tehdä tätä eroa, alkaa nopeasti hyödyntää väittelyn voittamiseen tähtäävää strategiaa, kuten monia väittelyn muotoja joilla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden osoittamisen kanssa.

Väittely ajatuksista ja mielipiteistä on hyvin tärkää näistä vaaroista huolimatta. Omien mielipiteiden haastaminen muiden ihmisten kritiikin kohteeksi on mahdottoman tärkeää ja se ei onnistu ilman erimielisiä ihmisiä. Mitä rakkaampi jokin kanta on, sitä tärkeämpää on löytää joku joka on eri mieltä ja katsoa kestävätkö omat argumentit erimielisyyden vastarintaa. Jos eivät kestä, on palattava tarkastelemaan omia kantoja uuden tiedon valossa ja huomattava joko miksi erimielinen oli kuitenkin väärässä tai miksi oma mielipide onkin väärä. Tämä prosessi hioo omia kantoja ja mielipiteitä, leikaten joukosta sellaisia joista vain pitää ja jättää sellaiset jotka ovat totta.

Debaatin tarkoitus on nimenomaan mielipiteiden asettaminen vastakkain ja katsominen kumpi jää seisomaan. Tarkoitus ei ole taistella ihmisten välillä tai aikaansaada pahaa verta ystävien välissä. Tarkoitus on puhtaasti kasvaa ihmisenä löytämällä se mikä on totta ja tärkeää.

Olen itse krooninen vastarannan kiiski ja huomaan monesti nostavani esiin mielipiteitä joiden kanssa olen eri mieltä puhtaasti haastaakseni joko itseäni tai muita ajatuksilla joita harva on todella miettinyt. Joskus muutan mieltäni näistä seuranneiden vaihtojen perusteella ja koen hetkellisesti kasvaneeni jälleen hieman. Joskus jään alkuperäiseen kantaani jos sen virheellisyyttä ei pystytä todistamaan. Joko siis opin jotain uutta tai saan vahvistuksen mielipiteelleni.

Hyvän väittelijän (ja ehkäpä hyvän ihmisen) taitoihin kuuluu siis väittelyssä osata voittaa ja osata hävitä. Hyvä voittaja tiedostaa, ettei ole voittanut henkilökohtaisesti, vaan on onnistunut loogisesti perustelemaan kantansa ilman turvautumista fallasioihin ja tunnepohjaiseen argumentointiin. Hyvä häviäjä taas osaa osoittaa ymmärtävänsä miksi hävisi ja miettiä todella onko hänen puolustamansa mielipide todella puolustamisen arvoinen: häviäminen ei suoraan tarkoita mielen muuttamista, mutta ainakin sen pitäisi tarkoittaa käytettyjen argumenttien muuttamista paremmiksi.

Jos uusia argumentteja ei hävityn väittelyn jälkeen kykene keksimään, on hyvä pohtia omia kantojaan. Häviäjä ei kuitenkaan menetä debaatissa mitään. Hän oppii vähintään paremmaksi väittelijäksi ja ehkä oppii jotain vastapuolensa kannoista ja mielipiteistä. Häviäjällä on lisäksi mahdollisuus oppia voittajaa enemmän, sillä jos häviäjä todella on väärässä, on hänelle tarjottu tilaisuus korjata virheensä.

Itsensä haastaminen näin voi joskus olla raskasta, mutta lopulta se on aina hyödyksi. Päivän päätteeksi seisomme vahvemmilla jaloilla ja olemme hieman parempia ihmisiä: tiedämme enemmän maailmasta - tai ainakin sen tosiseikan että osaamme olla myös väärässä.

Kommentit

  1. Miksi ei voitaisi ylipäätään hylätä väittely ja siirtyä keskusteluun? Aika harvoin toinen on pelkästään oikeassa ja toinen pelkästään väärässä. Keskustelutilanne on helposti "rennompi" kuin väittely, mikä edesauttaa sitä, ettei asioita oteta niin henkilökohtaisesti. (Väittelyssähän esim. ei oikein voi aloittaa argumenttiaan "ymmärrän näkemyksesi, mutta oletkos ajatellut asiaa tältä kannalta..."-tyyliin.)

    Minusta kannattaisi ylipäätään enemmänkin painottaa sitä, mikä on missäkin teoriassa hyvää kuin lähteä mustavalkoisesti siitä, että toinen teoria on Oikea ja toinen on Väärä. Keskustelussa on helpompi kunnioittaa toista ja käyttäytyä "diplomaattisesti". Lisäksi hyvässä keskustelussa on mahdollista näyttää heikkouksiaan ja paljastaa, jos ei tiedä jotain, kun taas väittelyssä on melkeinpä pakko vaikka teeskennellä tietävänsä. Väittelyssä täytyy käytännössä luennoida toinen suohon ja todistaa, että tämä on VÄÄRÄSSÄ.

    Keskustelussa on mielestäni paljon helpompaa muuttaa näkemyksiään, koska siinä ei pyritä siihen voittoon vaan ymmärrykseen, pohtimiseen ja parhaan mahdollisen tuloksen tai totuuden löytämiseen. Toisten mielipiteitä ja omia mielipiteitään on helpompi kehittää ja muuttaa kun alkuasetelma ei ole jo lähtökohtaisesti kilpaileva. On totta, että väittelyn "häviäjä" voi osata ottaa "häviönsä" hyvin, mutta täytyykö siitä omien mielipiteiden muokkaamisesta tehdä tarkoituksella hankalampaa kuin on tarpeen?

    Keskustelun käyttö väittelyn tilalla tietysti edellyttäisi sitä, että kaikkien tavoite on rehellisesti totuuden etsiminen eikä oman mielipiteen karjuminen ilmoille ja voittaminen. (Toisin sanoen keskustelun rentoutta ei käytettäisi hyväksi ja heiteltäisi esimerkiksi niitä olkinukkeja ym. ympäriinsä.) Uskon, että keskusteleminen edesauttaisi tämänkaltaisen motiivin hävittämistä ja konservatiivisetkin ihmiset olisi ehkä helpompi saada oikeasti ajattelemaan ja pohtimaan ja kyseenalaistamaan omia näkemyksiään jos heihin suhtauduttaisiin ymmärtäväisesti ja kunnioittavasti, mikä on väittelyssä vaikeampaa, koska täytyy tosiaankin vain puolustaa sitä yhtä ja samaa näkökulmaa.

    Väittely on hienostunutta (tai vähemmän hienostunutta......)riitelyä, jos nyt kärjistän.

    Minusta ajatus siitä, että toinen "häviää" ja toinen "voittaa" on ylipäätään melko absurdi.

    VastaaPoista
  2. En sinällään erikseen erottelisi "keskustelua" ja "väittelyä" omiksi nimenomaisiksi karsinoikseen. Keskustelussa on väittelyn tunnusmerkit heti kun aiheesta ollaan eri mieltä ja esitetään pointteja oman kannan puolesta. Muodollisesta väittelystä ei silloin puhuta, mutta tietyt väittelyn säännöt pitäisi päteä näissäkin.

    Joka tapauksessa, kun puhun väittelystä tässä, tarkoitan myös sellaista keskustelun sisällä tapahtuvaa mielipiteiden ottelua. Tällaisessa väittelytilanteessa sävy on tietysti paljon keskustelevampi kuin muodollisessa väittelyssä, mutta sama perussäännöstö pitäisi pysyä voimassa. Eli fallasioihin perustuvat väittämät pitäisi pystyä hyväksymään virheellisiksi ja samaten nimenomaan erottamaan, ettei toinen keskustelija välttämättä ole yhtä kuin mielipiteensä. Jälkimmäinenhän oli juuri tekstini pääpiirre: mielipiteitä vastaan väitetään, ei ihmisiä.

    Väittelyssä tavoite on tietysti saavuttaa mahdollisimman paljon tietoa, ei voittoa - varsinkin kun puhutaan väittelystä joka ei ole mikään yleisötilaisuus. Siinä yhteydessä puhun nimenomaan voittajista ja häviäjistä vähän pitkin hampain. Väittelyssä ei ole häviäjää varsinaisesti, vaan optimaalisessa tilanteessa kaikki osapuolet saavat jotain ajateltavaa ja sekin itsessään on jo voitto. Käytän termejä tekstissäni lähinnä korostaakseni miten silloin kun väittelytilanteessa oikeassa olevaksi osoitettu osapuoli ja vääräksi osoitettu osapuoli molemmat saavat väittelystä jotain oleellista irti. Siksi myös korostan sitä että "voittaja" ei voita, vaan faktat voittavat. Eli olen siis samaa mieltä siinä, ettei keskustelullisessa väittelyssä ole voittajia tai häviäjiä.

    Mutta lopulta erimielisyytemme tässä on luonteeltaan semanttinen ja kantamme ovat varsin lähellä toisiaan. En siis tällä tavoittele muodollista väittelyä, vaan peräänkuulutan fallasiavapaata keskustelua jossa ei oteta asioita henkilökohtaisina hyökkäyksinä.

    VastaaPoista
  3. Itse menisin suoraa käytännön tasolle. Jokainen meistä on yllättävissä määrin sitoutunut omiin näkemyksiin. Tuoreesti viittaamani Jonathan Haidt on tässä aina asiaankuuluva. Väittelyssä ihminen helposti kokee itsensä rationaaliseksi ja vastapuolen esimerkiksi ignorantiksi tai eettisesti motivoitumattomaksi.

    Kuitenkin myös "keskustelu" on yllättävän usein jotain muuta kuin kivaa. Yllättävän usein, etenkin jos aiheena on syvä maailmankuvallinen erimielisyys, käy niin että avomielisyys tarkoittaa sitä että vastapuolelta odotetaan julistuksen kuuntelemista. Tässä keskustelukulmaa korostavien parissa erimielisyys on sensuuria, vertaisarviointi on sensuuria, kritiikki on sensuuria. Näin voi käydä jos esimerkiksi lähtökohdissaan tekee virheen ja lähtee vaikka uskovaisen kanssa pizzalle koska hän "haluaa kuulla sinun mielenkiintoisista mielipiteistäsi". Oikeasti sitä vain haetaan keinoja joilla päästään kertomaan sitä omaa ideologiaa ja ohjailemaan toista siihen(Been there done that.) Ystävällisyys on tällöin indoktrinaatiota ja manipulaatiota. ; Myös keskustelussa "yritetää voittaa" hyvin usein. (Takana on olennaisesti samantapainen harha kuin mihin Haidt viittaa.)

    En siis tässä väitä että keskustelu ja väittely olisivat turhia (intoni osoittanee jo sen että en näin näe). Sen sijaan niissä on ongelmia. Ja ne on otettava huomioon. Näin esimerkiksi väittelyhengen ongelmien olemassaolo (tosiasia) ei tarkoita että väittely olisi huonompi metodi kuin väittely. Itse olen avoimesti ja ylpeästi debattihenkinen keskusteluhengen yli, ihan siksi että väittelytilanteessa on hallittavia elementtejä jotka pitävät jarruja haittailmiöille. Keskustelussa tämänlaiset jarruelementit ovat jopa suoraan ristiriidassa keskusteluhengen periaatteiden kanssa, ja manipulaation mukaanujuttaminen on tätä kautta helpompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun keskustelussa esiin kohoaa erimielisyys, ei mielestäni siinä fallasioihin perustuvilla argumenteilla pitäisi olla sen enempää painoa kuin oikeassa väittelyssäkään.

      Olen myös törmännyt näihin "Olen kiinnostunut sinusta, puhutaan siis siitä mitä minä tahdon puhua"-tyyppisiin tilanteisiin. En tosin uskonnollisessa käännytysmielessä. Ehkä uskonnolliset pelkäävät mitä siinä lopulta kävisi tai jotain. Tai sitten tuntemani uskonnolliset ihmiset ovat kohteliaita. Hankala sanoa. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.

Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.

Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.