Koululiikunta liikuntailoa tappamassa

"Koulujen liikunnanopetus perustuu siihen, että tehdään ja mitataan asioita, joita ei ole koskaan opetettu liikuntatunneilla. " Näin kirjoitti liikuntatunneista Rehellisen treeniblogin ensimmäinen kirjoitus ja olen asiassa täysin samaa mieltä - ainakin omien liikuntatuntien kokemuksieni perusteella.

En pitänyt lapsena liikuntatunneista. En ollut mitenkään erityisen huono liikunassa, olin oman luokka-asteeni kolmanneksi nopein juoksija ja ainakin jalkapenkissä nostin aikanaan luokkani suurimman painon. Jokin muu liikunnassa sai minut suhtautumaan koko aineeseen nihkeästi. Nämä kolme tekijää olivat painottuminen joukkuelajeihin, kilpailuhenkisyys ja Rehellisen treeniblogin korostama opetuksen puute. Kiitos koululiikunnan, en tunne vielä tänäkään päivänä mitään liikunnan iloa.



Ei opetusta, vain pelaamista

Ala-asteen liikunnassa joitain periaatteita lajeista selitettiin, mutta yläasteella tämä loppui. Mentiin kentälle tai liikuntasaliin, lämmiteltiin ja sitten alettiin pelaamaan. Sählyä, jalkapalloa, pesäpalloa, koripalloa ja muita mukavia. Sääntöjä ei läpikäyty oikeastaan koskaan kunnolla läpi. Tämä haittasi erityisesti pesäpallossa jossa ei koskaan tiennyt mitä tehdä. 

Muissakaan lajeissa ei koskaan oikein tiennyt mitä kannattaisi tehdä, sillä vaikka lajin perussäännöt olivat helpot ("älä liiku pallon kanssa, heitä se koriin") strategiaa tai mitään pelitaktiikkaa ei koskaan opetettu. Pitäisikö palloa lähteä pomputtelemaan kohti koria, pitäisikö syöttää se jollekin toiselle vai pitäsikö vaan luovuttaa. Pelisilmää ei syntynyt jos et pelannut vapaa-ajallasi ja liikuntatunnit eivät siinä auttaneet.

Joukkuelajit jättivät pahan maun suuhuni osittain tämän takia: koskaan ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä ja epäonnistumisesta rankaistiin sosiaalisesti ja arvosanan menetyksillä. 

Ei liikunnan iloa, vain kilpailua

Liikuntatuntien suurempi ongelma oli niiden painottuminen kilpailuun, eikä liikkumiseen. Tämä yhdistyi erittäin ikävällä tavalla liikuntatuntien yleisimpään sisältöön: joukkuelajeihin. Jos et vapaa-ajallasi ollut kiinnostunut joukkueurheilusta, et tiennyt oikein mitä tehdä ja kun mokasit, haittasit koko joukkuettasi. Sosiaalinen paine näissä peleissä oli sietämätöntä ja teki tyhjäksi ajatuksen liikunnan hauskuudesta.

Yksilölajeissa en ollut lainkaan huono. Juokseminen, hyppääminen ja muu yleisurheilu onnistui varsin hyvin. Niitä ei tarvinnut paljoa selittää, juokseminen kovaa oli melko itsestäänselvää. Harmittavasti niiden osuus liikunnasta oli hyvin pieni, valtaosa ajasta tuntui menevän joukkuelajien parissa. 

Liikunnan ilo saatiin kylläkin syötyä pois myös yksilölajeista. Se miten olin hyvä niissä teki liikunnasta ei-ahdistavaa, ei hauskaa. Tämä asenne on pysynyt tähän päivään asti: en vieläkään osaa harrastaa liikuntaa huvikseni, vaan velvollisuudesta omaa terveyttäni kohtaan. En saa liikunnalla aikaan sitä hyvää oloa mitä liikunnasta innostuneemmat hehkuttavat saavansa, itse vain tunnen oloni väsyneeksi salin tai lenkin jäljiltä.

Entä nyt?

En tiedä koskeeko kritiikkini nykyistä koululiikuntaa enää. Oma peruskouluni on käyty viime vuosituhannella ja asiat ovat voineet sen jälken muuttua. Se mitä kerroin on nimenomaisesti omat kokemukseni, tosin olen kuullut monia tarinoita jotka heijastelevat samoja ongelmia. Positiivisia kertomuksiakin olen kuullut, mutta vähemmän.

Ja kuinka moni positiivisista kertomuksista tulee liikunnan etuoikeutetuilta? Niiltä jotka harrastivat liikuntaa vapaa-ajallaan ja olivat siksi kotonaan liikuntatunneilla?

5 kommenttia:

  1. Samaistuin, tosin omalla kohdalla ketutusta aiheutti se että hyvin usein mentiin sisälle kun olis voinut olla ulkonakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni tällä ei ollut niin väliä, kunhan tehtiin jotain yksilö-, eikä joukkuelajia.

      Poista
    2. Varmasti. Itsekään en tosiaan joukkuelajeista pidellyt, sillä en harrasta niitä enkä seuraakaan. Muistan että opettaja ei aina tykännyt kun olin vaan juttelemassa kaverin kanssa kun olis pitänyt tehdä jotain joukkueena. Kaverilla oli sama meininki joukkuelajien kanssa.
      Tosin olin ala-asteella luokkani ainoa joka osasi rapukävelyn oikein. Ylä-asteella perspallo (kyllä, jännä nimi eikös) oli mukavaa kun sai rapukävellä.
      Tälläistä siis 2000-luvulla.

      Poista
    3. Liikunnan pitäisi ideaalitasolla tarjota (ainakin välillä) jotain jokaiselle, että se ilo liikkumiseen saataisiin luotua. Ehkäpä lajit ovat liian yksipuolisia. Tosin, montakaan rapukävelylajia en tiedä.

      Poista
    4. Tuosta tulikin mieleen se kun talvisin mentiin viereiselle kentälle luisteleen niin halukkaat sai luistella ympyrää kun muut sitten pelasivat alueen keskellä jotain yksitoikkoista joukkuelajia. Minä ja kaverini oltiin muistaakseni ainoina kiertämässä aina ympyrää, ellei rinnakkaisluokka ollut mukana.
      Se olisi jännää tietää miten siellä ala-asteella jossa olin niin hiihdetään nykyään, siihen peltoon jossa minun aikana oltiin niin on rakennettu kauppakeskus.

      Nykyään lähinnä kävelen ja ajelen polkupyörällä. Ja myönnän että en itsekään tiedä rapukävelylajeja.

      Poista

Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.

Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.

Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.