Totuus väkivallasta Suomessa on yksinkertainen: se kohdistuu enimmäkseen miehiin ja sen tekijät ovat enimmäkseen miehiä, miehet ovat väkivallan enemmistöosakkaita. Asiasta on paljon tilastotietoa, esimerkiksi eräs tutkimus paljasti pahoinpitelyiden uhrien olevan kolmessa tapauksessa neljästä miehiä. Laajemmat aineistot ovat pitkälti samaa mieltä: miehiä pahoinpidellään huomattavasti useammin kuin naisia.
Parisuhteissa tapahtuva väkivalta ei myöskään ole mitenkään naisten "etuoikeus" vaan miehet kokevat sitä jokseenkin samoissa määrin. Vuoden 2009 aikana miehistä hieman yli viisi prosenttia on kokenut väkivaltaa parisuhteissa, naisista reilu neljä, koko parisuhteen aikana vastaavat lukemat ovat 16% ja 17%. Puntit ovat siis käytännössä tasoissa parisuhteiden väkivallan kanssa, miehet ja naiset kokevat sitä lähes yhtäläisesti. Korostettakoon, ettei tämä ole mielipide, vaan tutkittua tietoa.
Myös väkivaltaisten kuolemien tilastot ovat yhtä miesten voittojuhlaa, sillä miehet ovat yhtäaikaa tappajia ja tapettavia. Suora lainaus tilastokeskuselta sanoo:
"Vuonna 2009 kuoli henkirikoksen uhrina 110 henkilöä, 83 miestä ja 27 naista."
"Osasta kuolleita ei voida päätellä, onko kuolema johtunut tahallisesta teosta. Tällöin kuolemat luokitellaan epäselviin tapauksiin, joita oli 96, miehiä 66 ja naisia 30."Naisia kuolee väkivaltaisesti miehiä vähemmän. Miehet juhlivat myös itsemurhatilastojen huipulla, miehet eivät siis tapa vain toisiaan vaan myös itsensä. Itsemurhan tekijöistä kolme neljästä on miehiä.
Lähes kaikissa väkivallan muodoissa naiset kärsivät vähemmän kuin miehet. Oudosti, tässä valossa parisuhdeväkivallan luvut näyttävät yhtäkkiä uudella tavalla kiintoisilta: toisin kuin "satunnainen" väkivalta, parisuhdeväkivalta on yllättävän sukupuolineutraalia ja tekijöiden ja uhrien roolit jakautuvat hyvin tasaisesti miehille ja naisille. Samalla muu väkivalta on hyvin miesvoittoista niin uhreissa kuin tekijöissäkin mitattuna. Parisuhdeväkivalta on oudolla tavalla tasa-arvoisin väkivallan muoto, sillä sitä naiset kohtaavat samoissa määrin kuin miehet.
Yhdessä kohdassa naiset voittavat: naiset pelkäävät väkivaltaa miehiä useammin (sivut 62-64). Yksin ulkoa liikkuminen öisin pelotti usein 10% naisista ja silloin tällöin pelkäsi peräti 35%. Miehet vastaavasti pelkäsivät 2% usein ja 15% silloin tällöin. Työpaikalla naisista väkivaltaa pelkää 12%, miehistä vain 5%. Asetelma on erikoinen: naiset ovat harvemmin väkivallan uhreja, mutta pelkäävät sitä miehiä useammin. Tilanne tuo mieleen nykyaikaiset väkivaltakäsitykset joita käsittelin aiemmin: nykyaikaa pidetään vaarallisempana kuin menneitä aikakausia, vaikka todellisuudessa elämme erittäin turvallisella aikakaudella.
Naiset eivät siis koe miehiä enempää väkivaltaa, pikemminkin päinvastoin. Jos jollain on aiheesta eriäviä tietoja ja todisteita, näkisin ne mielelläni, mutta lukemani tilastoaineistot eivät jätä tässä epäselvyyttä: naiset ovat väkivallalta miehiä huomattavasti paremmin turvassa. Parisuhteissakin naiset kokevat "vain" yhtä paljon väkivaltaa kuin miehet.
Mutta tekijäthän ovat miehiä, eikö se tee tästä kuitenkin naisten sortoa? Ei oikeastaan, sillä mitään toimintaa ei voida sanoa sorroksi vain sillä perusteella, että toiminta suuntautuu tiettyihin yksilöihin. Miesten tekemästä väkivallasta valtaosa kohdistuu muihin miehiin ja pieni osa naisiin. Kyseessä on tiettyjen väkivaltaisten yksilöiden väkivaltainen käytös, jonka kohteena eivät ole millään spesifillä tavalla nimenomaan naiset tai miehet. Nämä väkivaltaiset yksilöt vaan ovat väkivaltaisia.
Parisuhteeseen joutuminen tällaisen pahoinpitelevän miehen kanssa on varmasti helvetillinen kokemus, mutta miten se eroaa tilanteesta jossa sukupuoliroolit käännetään ympäri? Mies joka on parisuhteessa väkivaltaisen ja hyväksikäyttävän naisen kanssa on täysin samalla tavalla vaarassa ja kärsii samalla tavalla kuin nainen väkivaltaisen miehen kanssa. Molemmat tilanteet ovat helvetillisiä.
Miksi nainen parisuhdeväkivallan kohteena on tasa-arvo-ongelma, mutta mies vastaavassa tilanteessa ei ole? Mies väkivallan uhrina parisuhteessa saa vähemmän huomiota virkavallalta, joskus häntä ei edes uskota, monesti tilannetta vähätellään - niin virkavallan ja lähipiirin toimesta. Huomattava määrä parisuhdeväkivaltakeskustelusta keskittyy naisten suojeluun ja maassamme onkin tehokas infrastruktuuri turvataloja ja tukipuhelimia yksinomaan perheväkivaltaa kohtaaville naisille. Parisuhdeväkivaltaa kokeville miehille on olemassa vähemmän tukiresursseja ja moni turvatalo ei ota vastaan miehiä (perusteluna on, etteivät talossa olevat naiset uskalla olla miesten lähettyvillä kokemuksiensa takia).
Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä tasa-arvokysymystä. Miehet valikoituvat parisuhteen ulkopuolisen väkivallan uhriksi usein teoillaan, eivät sukupuolellaan ja tämä pitää erottaa kaikkia sukupuolikysymyksiä muodostettaessa. Ei ole sinällään tasa-arvo-ongelma jos jotain pahaa tai hyvää tapahtuu useammin toiselle sukupuolelle jos kyseessä ei ole systemaattinen järjestelmän sisään rakennettu syrjintä. Tässä on kyseessä aggressiivinen käyttäytyminen, ei se että naisten kansainvälinen salaliitto pistää miehet tappamaan toisiaan.
Kertokaa että olen väärässä, odotan kylläkin myös perusteluja.
Kiitoksia mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja läjästä tilastoja. Muutenkin kirjoituksesi ovat olleet ajatuksia herättäviä.
VastaaPoistaTuon Väkivallan uhrit aluesairaalan päivystyspoliklinikassa – tutkimuksen tilastoista voisi vetää ylös seuraavaa. Kotiväkivaltaa oli tapauksista naisilla 34% ja vapaa-ajalla miesten lukema on 84%. Kahden vuoden tarkastelun aikana tapauksia oli yhteensä 437, joista 76% kohdistui miehiin. Määrällisesti tämä tekee siis
-Kotioloissa pahoinpideltyjä naisia: 36 tapausta
-Vapaa-ajalla pahoinpideltyjä miehiä: 279 tapausta.
Suhde on yli seitsenkertainen. Mitenhän resurssit jakaantuu näiden tapausten ennaltaehkäisyjen ja hoitamisten kesken?
Asenteet sanelevat toiminnot. Yhteiskunnan sukupuolinen epätasa-arvoisuus nähdään oudosti siinä, että naisten pahoinpitely ilmiönä nähdään ongelmana ja vääryytenä, miesten pahoinpitely ilmiönä nähdään enemmän yleisenä käytäntönä (joka on tietysti miesten omaa syytä).
VastaaPoistaMiesten pahoinpitelyihin keskitytään lähinnä poliisiresurssein - eli käytännössä tappelijat-putkaan-mentaliteetilla.
Unohdat tässä väkivaltatilastoinnissasi raiskaukset.
VastaaPoista"
Suomalaisten naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa on selvitetty vuonna 2005 tehdyssä uhrikyselyssä (Piispa ym. 2005). Siinä kysyttiin, oliko heitä koskaan elämänsä aikana pakotettu tai yritetty pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen. Naisista 9 prosenttia vastasi kokeneensa tällaista ainakin kerran. Lisäksi kyselyssä tiedusteltiin seksuaaliseen
kanssakäymiseen pakottamisesta, kun he eivät olleet kyenneet puolustautuman esimerkiksi humalatilansa takia. Kun nämä tapaukset lasketaan mukaan, nousee osuus viidesosaan naisista. Tarkasteltaessa viimeksi kuluneen vuoden aikana tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa 15 000 naista oli pakotettu seksuaaliseen kanssakäymiseen. Luvuksi muodostuu 46 000 (2,5 % naisista), kun mukaan lasketaan tilanteet, joissa nainen oli nukkunut tai oli ollut muusta syystä kyvytön puolustautumaan."
46000 ... melko monta tapausta, melko ikävä väkivallanmuoto uhrille ja uhrin psyykkeelle.
Onko ihme, että naiset pelkäävät enemmän väkivaltaa kuin miehet, vaikka miehiä pahoinpidellään useammin?
Poliisin tietoon tulee n 600 tapausta ja tuomioita tulee n. 100 kappaletta. Jotkut varovaiset arviot ovat sanoneet puolen raiskauksista tulevan ilmoitettavan, mutta sekään ei selittäisi tätä melkoista eroa. Tietysti kyse on lähinnä määritelmistä. Jos seksuaaliseen väkivaltaan lasketaan kännisen limaiset jutut, päästään äkkiä kymmeniin tuhansiin vuodessa. Nuo mainitsemasi 15 000 / 46 000 naista vuodessa löytyvät samasta dokumentaatiosta jossa on myös nuo oikeuteen päätyvien raiskausten määrät.
Poistahttp://www.optula.om.fi/uploads/711qqdnkm11zu9.pdf
Yksikin raiskaus on liikaa toki ja pitäisi saada estettyä, sellaista kuin hyväksyttävä raiskausten määrä ei ole nollan yläpuolella.