Olen ollut pitkään kiinnostunut opetuksen tulosten mittaamisesta ja sen kehittämisestä. Mittaaminen on luonnollisesti oleellista opetuksen laadun tarkkailua varten ja mittaamaan oppilaan kehittymistä. Koulujen ja oppilaitosten tämänhetkiset arvosanoihin perustuvat järjestelmät eivät mielestäni ole toimivia tapoja mitata osaamista ja syy tähän on yksinkertainen: hyvistä mittaustuloksista on tehty opetuksen tavoite. Tästä seuraa outo tilanne jossa hyvät mittaustulokset ovat tärkeämpiä kuin varsinainen oppiminen, eikä opetus yhtäkkiä palvele sitä tarkoitusta jota sen pitäisi palvellla. Mittaustulokset ovat olemassa opetuksen arvioinnin välineenä, eikä niin että opetus olisi olemassa hyviä mittaustuloksia tuottavana välineenä.
Tutustutaan näihin konsepteihin hieman tarkemmin.
Kun puhumme opetuksesta ja oppimisesta, monia kysymyksiä on vielä auki. Opetus on osittain pehmeä tiede, sillä se ei tuota eksaktisti mitattavissa olevia suureita, joilla voisimme mitata eri metodien ja opetusfilosofioiden paremmuutta. Paljon opetuksen onnistumisesta riippuu opettajasta ja hänen persoonastaan, sekä opetettavista. Kun emme kykene täysin arvioimaan menetelmien tehokkuutta ja toimivuutta, joudumme tyytymään summittaisiin arvioihin ja tekemään suuria tilastollisia analyysejä suurista populaatioista. Suurten joukkojen avulla voimme analysoida menetelmienkin toimivuutta ja irrottaa henkilökohtaiset vaikuttajat.
Mutta merkittävän ongelma jää: mitä mitata ja miten? Oppimisen tuloksien mittaaminen on aina ollut mielestäni nykyisten järjestelmien suurimpia ongelmia. Arvosanat ovat erittäin rikkinäinen järjestelmä, joka ei anna tarkkaa kuvaa mitattavien osaamisesta ja arvosanoihin pohjautuva järjestelmä myös suosii tietyntyyppistä oppijaa. Opetusten tuloksien mittaaminen ei vain arvosanojen perusteella onnistu.
Ensimmäinen ongelma arvosanoissa on niiden subjektiivisuus ja riippuvuus arvioijan kyvystä pysyä neutraalina. Opettajan oma arvio oppilaasta vaikuttaa hänen antamaansa arvosanaan ja opettajan arvio voi olla oikein, mutta se voi valitettavasti olla myös väärin. Opettajat ovat vain ihmisiä ja heidän omat preferenssinsä ja ennakkoasenteensa helposti vuotavat arviointeihin. Esimerkiksi äskettäinen tutkimus paljasti naisopettajien antavan pojille heikompia arvosanoja suorituksistaan jos tiesivät tämän olevan poika.
Mittaamisessa on myös toinen ongelma: ne muodostuvat usein virheellisten kriteerien perusteella. Arvosanat edustavat osaamista jossain tietyssä lajissa tai alueessa, mutta kyseinen arvosana voi sisältää paljon muutakin. Esimerkiksi kielellisesti lahjakas yksilö saa helposti hyviä arvosanoja äidinkielessä, mutta tämä sama lahjakkuus helpottaa merkittävästi hyvien arvosanojen saamista monissa muissa aineissa, onhan oppilas kyvykäs ilmaisemaan osaamistaan korein sanankääntein. Tämä etu mahdollistaa koreampia ja monipuolisemman oloisia vastauksia esimerkiksi koekysymyksissä ja helposti kasvattaa arvosanaa ylöspäin pykälällä tai parilla. Olen aina kokenut omissa arvosanoissani kaikista oppiaineista olevan hieman ilmaa tämän piirteen ansiosta.
Arvosana voi myös heikentyä kyseiseen aiheeseen täysin kuulumattomista syistä. Esimerkkinä tästä muistan itse miten olen menettänyt eräässä aiemman oppilaitokseni työssä huomattavasti pisteitä siitä, että lopullinen dokumentaationi ei noudattanut standardia muotoilua, vaikka sisältö itsessään olikin oikein. Tässä mittaukseen on selvästi vaikuttanut asia jonka ei pitäisi olla merkityksellinen: standardia rikottiin tavoilla jotka eivät heikentäneet työni ymmärrettävyyttä tai luettavuutta. Työn tulosten sijaan arvioinnissa huomioitiin kuitenkin paljon myös puitetta jolla ei sisällön huomioiden pitäisi olla merkitystä. Tämä tuotti yhden arvosanan joka ei mitannut sitä mitä sen varsinaisesti piti mitata, sillä kyseinen arvosana ei millään tavalla liittynyt standardin muotoilun aikaansaamiseen, se oli vain otettu mukaan kyseisen kurssin arviointikriteereihin.
Jos aihe on esimerkiksi ompelu ja arvosana siitä on 8, voi olettaa että henkilö on 8:n arvoinen ompelemaan, ei että henkilö on 10:n arvoinen ompelija, joka ei vaan osaa kirjoittaa kaunista esseetä ompelusta. On toki hienoa että ompelija osaa kirjoittaa hienosti ompelustaan, mutta kirjoitustaidon mittaamista varten tarvitaan toinen arvosana. Ompelutaidon mittaamisessa kaunis käsiala, hyvä käytös tai kielellinen ilmaisu eivät ole oleellisia. Ne voidaan ilmaista toki omien oppiaineittensa kautta.
Tämä vääristymä on monesti todella ongelmallinen, sillä se heikentää (tai kasvattaa) monien lasten ja nuorten kaikkia arvosanoja. Muutama esimerkki:
Relevantti ja objektiivinen mittaaminen on siis hyvin ongelmallista ja hankalaa. Mittaaminen tapaa aiheuttaa mitattavien kriteerien suosimista yli muiden ja helposti tavoitteeksi muodostuu hyvien oppimistulosten sijaan hyvät mitattavat tulokset – ja nämä eivät ole välttämättä sama asia. Tästä pääsemme arvosanojen kaikkein tuhoisimpaan vaikutukseen: arvosanat olemassaolollaan heikentävät opetusta ja sen merkityksellisyyttä.
Mittauksen pitäisi olla ei-tuhoavaa (non-destructive). Ei-tuhoava on esimerkiksi kuvankäsittelyssä käytetty konsepti, jolla tarkoitetaan kuvankäsittelyä joka on peruutettavissa myös jälkikäteen, eikä siis tuhoa kuvan alkuperäistä informaatiota. Tässä yhteydessä ei-tuhoavuus tarkoittaa sitä, että arvosanoista ei saisi muodostua oppimisen ja ennenkaikkia opetuksen tärkeintä päämäärää.
Jos arvosanat ovat se millä oppilaiden tuloksia arvioidaan, törmätään helposti tilanteeseen jossa arvosanoista tulee opetuksen tavoite. Hyvä koulu on koulu jonka oppilailla on hyviä arvosanoja. Jos koulu saa etuja hyvistä arvosanoista oppilaillaan, se saa merkittävän kannusteen tuottaa oppilaita jotka saavat hyviä arvosannoja. Hyvä arvosana ei kuitenkaan tarkoita välttämättä hyvää osaamista.
Jos arvosana on tavoite, koulu joka saa oppilaat oppimaan tavalla joka suosii koemenestystä - jopa reaalimaailman menestyksen hinnalla - menestyy! Kouluja käytännössä ajetaan näin suuntaan jossa epämääräisen arvioinnin tärkeys nostetaan oikeiden oppimistulosten yläpuolelle. Tällainen koulu suosii pintaoppimista ja ei-kyseenalaistavaa nopeaa faktojen syöttöä, merkittävämmän pohdinnan ja syväoppimisen sijaan.
Kun kouluista ja oppilaitoksista puhutaan ekosysteemeinä, meidän täytyy soveltaa niihin evoluution periaatteita. Jos koululle on hyödyllistä että oppilaat saavat hyviä arvosanoja, valikoituvat koulun menetelmät sellaisiksi jotka tuottavat mahdollisimman hyviä arvosanoja. Tämä on hyödyllistä vain jos arvosanat oikeasti mittaavat sitä mitä niiden on tarkoitus. Kun arvosanojen periaate esitellään koululaitokseen ja arvosanoille laitetaan merkitys joka ulottuu laitoksen ulkopuolelle, tätä merkitystä lisätään, ja arvosanoista tulee itsetarkoitus pelkän mittausmenetelmän sijaan.
Tämä ei-tuhoavuus pitäisi olla myös yksi tuloksien mittauksen oleellisimmista mittatikuista, mutta toistaiseksi se ei näytä olevan huomioitu lainkaan.
Jos nykyiset opiskelumenestyksen mittausmenetelmät eivät tuota objektiivista ja relevanttia dataa ja lisäksi mittausten teko vääristää opiskelua, voidaan suurella varmuudella sanoa kyseisen järjestelmän olevan rikkinäinen - ellei jopa haitallinen ja tuhoisa.
Tutustutaan näihin konsepteihin hieman tarkemmin.
Mutta merkittävän ongelma jää: mitä mitata ja miten? Oppimisen tuloksien mittaaminen on aina ollut mielestäni nykyisten järjestelmien suurimpia ongelmia. Arvosanat ovat erittäin rikkinäinen järjestelmä, joka ei anna tarkkaa kuvaa mitattavien osaamisesta ja arvosanoihin pohjautuva järjestelmä myös suosii tietyntyyppistä oppijaa. Opetusten tuloksien mittaaminen ei vain arvosanojen perusteella onnistu.
Ensimmäinen ongelma arvosanoissa on niiden subjektiivisuus ja riippuvuus arvioijan kyvystä pysyä neutraalina. Opettajan oma arvio oppilaasta vaikuttaa hänen antamaansa arvosanaan ja opettajan arvio voi olla oikein, mutta se voi valitettavasti olla myös väärin. Opettajat ovat vain ihmisiä ja heidän omat preferenssinsä ja ennakkoasenteensa helposti vuotavat arviointeihin. Esimerkiksi äskettäinen tutkimus paljasti naisopettajien antavan pojille heikompia arvosanoja suorituksistaan jos tiesivät tämän olevan poika.
Mittaamisessa on myös toinen ongelma: ne muodostuvat usein virheellisten kriteerien perusteella. Arvosanat edustavat osaamista jossain tietyssä lajissa tai alueessa, mutta kyseinen arvosana voi sisältää paljon muutakin. Esimerkiksi kielellisesti lahjakas yksilö saa helposti hyviä arvosanoja äidinkielessä, mutta tämä sama lahjakkuus helpottaa merkittävästi hyvien arvosanojen saamista monissa muissa aineissa, onhan oppilas kyvykäs ilmaisemaan osaamistaan korein sanankääntein. Tämä etu mahdollistaa koreampia ja monipuolisemman oloisia vastauksia esimerkiksi koekysymyksissä ja helposti kasvattaa arvosanaa ylöspäin pykälällä tai parilla. Olen aina kokenut omissa arvosanoissani kaikista oppiaineista olevan hieman ilmaa tämän piirteen ansiosta.
Arvosana voi myös heikentyä kyseiseen aiheeseen täysin kuulumattomista syistä. Esimerkkinä tästä muistan itse miten olen menettänyt eräässä aiemman oppilaitokseni työssä huomattavasti pisteitä siitä, että lopullinen dokumentaationi ei noudattanut standardia muotoilua, vaikka sisältö itsessään olikin oikein. Tässä mittaukseen on selvästi vaikuttanut asia jonka ei pitäisi olla merkityksellinen: standardia rikottiin tavoilla jotka eivät heikentäneet työni ymmärrettävyyttä tai luettavuutta. Työn tulosten sijaan arvioinnissa huomioitiin kuitenkin paljon myös puitetta jolla ei sisällön huomioiden pitäisi olla merkitystä. Tämä tuotti yhden arvosanan joka ei mitannut sitä mitä sen varsinaisesti piti mitata, sillä kyseinen arvosana ei millään tavalla liittynyt standardin muotoilun aikaansaamiseen, se oli vain otettu mukaan kyseisen kurssin arviointikriteereihin.
Jos aihe on esimerkiksi ompelu ja arvosana siitä on 8, voi olettaa että henkilö on 8:n arvoinen ompelemaan, ei että henkilö on 10:n arvoinen ompelija, joka ei vaan osaa kirjoittaa kaunista esseetä ompelusta. On toki hienoa että ompelija osaa kirjoittaa hienosti ompelustaan, mutta kirjoitustaidon mittaamista varten tarvitaan toinen arvosana. Ompelutaidon mittaamisessa kaunis käsiala, hyvä käytös tai kielellinen ilmaisu eivät ole oleellisia. Ne voidaan ilmaista toki omien oppiaineittensa kautta.
Tämä vääristymä on monesti todella ongelmallinen, sillä se heikentää (tai kasvattaa) monien lasten ja nuorten kaikkia arvosanoja. Muutama esimerkki:
- Lapsi osaa kirjoittaa heikosti. Kirjoittaminen on hidasta ja vaikeaa ja käsiala huono. Tämän takia hän joutuu koevastauksissaan aina kirjoittamaan hitaasti ja vastaukset jäävät lyhyiksi. Lopputuloksena hän saa lähes väkisin huonot arvosanat lähes kaikista aineista, kiitos sen että arvosanojen tärkein tuottaja on monesti kokeet ja niissä kirjoitetun vastauksen laatuun vaikuttaa kirjallisuus.
- Hyvin käyttäytyvä lapsi on tunneilla aina ajoissa ja tekee kaikki läksyt. Hän ei ole erityisen hyvä, mutta kiitos vaivannäön ja käytöksen, hän saa lisäpisteitä kaikissa aineissa, ja arvosanojensa perusteella vaikuttaa hyvin osaavalta laskennossa, vaikka todellisuudessa hän on vain kärsivällinen ja kiltti. Käytökselle on monessa oppilaitoksessa myös oma numeronsa, mutta sen lisäksi jokainen numero saattaa sisältää "käytös-bonuksen".
- Matemaattisesti lahjakas lapsi on huono keskittymään ja tunneilla tapaa piirrellä vihkoonsa ja koepapereihin. Lisäksi hän heiluu ja liikkuu jatkuvasti. Huonosta käytöksestä ja sotkemisesta matematiikan opettaja tiputtaa arvosanaa.
Relevantti ja objektiivinen mittaaminen on siis hyvin ongelmallista ja hankalaa. Mittaaminen tapaa aiheuttaa mitattavien kriteerien suosimista yli muiden ja helposti tavoitteeksi muodostuu hyvien oppimistulosten sijaan hyvät mitattavat tulokset – ja nämä eivät ole välttämättä sama asia. Tästä pääsemme arvosanojen kaikkein tuhoisimpaan vaikutukseen: arvosanat olemassaolollaan heikentävät opetusta ja sen merkityksellisyyttä.
Mittauksen pitäisi olla ei-tuhoavaa (non-destructive). Ei-tuhoava on esimerkiksi kuvankäsittelyssä käytetty konsepti, jolla tarkoitetaan kuvankäsittelyä joka on peruutettavissa myös jälkikäteen, eikä siis tuhoa kuvan alkuperäistä informaatiota. Tässä yhteydessä ei-tuhoavuus tarkoittaa sitä, että arvosanoista ei saisi muodostua oppimisen ja ennenkaikkia opetuksen tärkeintä päämäärää.
Jos arvosanat ovat se millä oppilaiden tuloksia arvioidaan, törmätään helposti tilanteeseen jossa arvosanoista tulee opetuksen tavoite. Hyvä koulu on koulu jonka oppilailla on hyviä arvosanoja. Jos koulu saa etuja hyvistä arvosanoista oppilaillaan, se saa merkittävän kannusteen tuottaa oppilaita jotka saavat hyviä arvosannoja. Hyvä arvosana ei kuitenkaan tarkoita välttämättä hyvää osaamista.
Jos arvosana on tavoite, koulu joka saa oppilaat oppimaan tavalla joka suosii koemenestystä - jopa reaalimaailman menestyksen hinnalla - menestyy! Kouluja käytännössä ajetaan näin suuntaan jossa epämääräisen arvioinnin tärkeys nostetaan oikeiden oppimistulosten yläpuolelle. Tällainen koulu suosii pintaoppimista ja ei-kyseenalaistavaa nopeaa faktojen syöttöä, merkittävämmän pohdinnan ja syväoppimisen sijaan.
Kun kouluista ja oppilaitoksista puhutaan ekosysteemeinä, meidän täytyy soveltaa niihin evoluution periaatteita. Jos koululle on hyödyllistä että oppilaat saavat hyviä arvosanoja, valikoituvat koulun menetelmät sellaisiksi jotka tuottavat mahdollisimman hyviä arvosanoja. Tämä on hyödyllistä vain jos arvosanat oikeasti mittaavat sitä mitä niiden on tarkoitus. Kun arvosanojen periaate esitellään koululaitokseen ja arvosanoille laitetaan merkitys joka ulottuu laitoksen ulkopuolelle, tätä merkitystä lisätään, ja arvosanoista tulee itsetarkoitus pelkän mittausmenetelmän sijaan.
Tämä ei-tuhoavuus pitäisi olla myös yksi tuloksien mittauksen oleellisimmista mittatikuista, mutta toistaiseksi se ei näytä olevan huomioitu lainkaan.
Jos nykyiset opiskelumenestyksen mittausmenetelmät eivät tuota objektiivista ja relevanttia dataa ja lisäksi mittausten teko vääristää opiskelua, voidaan suurella varmuudella sanoa kyseisen järjestelmän olevan rikkinäinen - ellei jopa haitallinen ja tuhoisa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.
Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.
Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.