Armeijakuri ja voimatrippaaminen

Armeijan kaltaisessa laitoksessa kuri ja auktoriteetti ovat ehdottomia. Tästä seuraa lieveilmiöitä ja konflikteja kun auktoritäärinen rakenne törmää suinpäin rauhan ajan realiteetteihin jotka eivät sovi yhteen moisen auktoriteetin kanssa.

Haluan aloittaa kertomalla pienen tarinan. Aikanaan oman asepalvelukseni alokasaika päättyi hieman surulliseen nuottiin: päivänä kun lakkasimme olemasta alokkaita, linnakkeen komentaja kertoi meille kuinka aiemmin sairaalaan viety aseveljemme oli tappanut itsensä hyppäämällä ulos sotilassairaalan ikkunasta. Loppuosa tätä muuten juhlavaa päivää meni hieman heikoissa tunnelmissa.

Tämän päivän jälkeen meidät hajautettiin eri paikkoihin. Osa lähti aliupseereiksi opiskelemaan, osa lääkintään, osa rannikkotykkejä ohjailemaan, osa viestittelemään ja yksi jopa soittokuntaan. Noin kuukauden päästä kokoonnuimme kuitenkin lähes kaikki jälleen yhteen: alokkaana kuolleen aseveljemme hautajaisiin.

Näitä hautajaisia varjosti kummallisuus josta sain kuulla yksityiskohtaisen selonteon matkalla hautajaisiin: porukkamme aliupseerioppilaat eivät meinaanneet päästä hautajaisiin. Heidän komentava upseerinsa oli lakonisesti ilmoittanut ettei siihen mitään vapaita myönnetä, eihän kyseessä edes ole sukulaisen hautajaiset. Hän oli lopulta taipunut antamaan päivän vapaaksi, mutta niin että se kulutti yhden kuntoisuusloman jokaiselta. Hautajaiset olivat tyypillisesti tragedia joiden kohdalla armeija oli hienotunteinen ja vapaat myönnettiin ilman tarvetta kuluttaa kallisarvoisia kuntoisuuslomia, mutta tämä yksi skippari oli asiasta eri mieltä.

Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu: yksi aliupseerioppilaista marssi varuskunnan sosiaalityöntekijän puheille, kertoi tälle ettei heidän yksikkönsä el commendante tahdo päästää heitä entisen tupakaverinsa hautajaisiin. Pyörät lähtivätkin rullaamaan ja vauhdilla, sillä kyseinen sosiaalitäti oli varsin tomera täti-ihminen, joka ei katsellut kun "hänen poikiaan" kiusataan. Hän oli kuuleman mukaan käynyt huutamassa itsensä punaiseksi ja komennon ääni muuttui: aliupseerioppilaamme saivat hautajaispäivän vapaaksi, ja lisäbonuksena armeija päätti kustantaa kaikille myös kyydit ja maksoi hautajaisseppeleen.

Tarve tähän tappeluun kummastutti minua. Miksi tämä kommendante päätti perseillä asiassa joka oli varsin arkaluonteinen? Kyseessä oli itsemurha joka oli tapahtunut armeijan aikana, varusmiehelle jonka tunsimme. Ajatus että hänen hautajaisissaan käyminen ei olisi vapaan saamisen arvoista tuntui silloin ja tuntuu yhä mielestäni täysin vieraalta. Kyseinen komennusapina teki tästä kuitenkin auktoriteettiasian ja päätti näyttää omaa voimaansa tällä. Ja hävisi lopulta.

Tarina nousi mieleeni äskettäisestä toisesta hautajaistapauksesta jossa armeijan edustaja toimi armeijatermiä käyttääkseni perseillen. Varusmiehen anoi vapaata isoisänsä hautajaisiin. Tällaisissa tapauksissa anomus on pitkälti muodollisuus ja vapaa myönnetään aina, kyseessä oli kuitenkin välitöntä sukua. Nyt kävikin jotain outoa: maastoharjoituksesta palaava varusmies ei löytänytkään kasarmilta hyväksyttyä loma-anomusta. Kapteeniin jolta lupa tarvittaisiin ei saatu yhteyttä, eikä kehenkään muuhun jolla sopiva auktoriteetti asiassa olisi ollut.

Varusmies sai kuitenkin komppanian päivystäjän päästämään itsensä lomille ja suuntasi hautajaisiin. Tarinan pitäisi loppua tähän: kippari oli mokannut ja olisi voinut vaan antaa asian olla ja myöntää virheensä. Ehei, voimatrippaamisen ruma pää kohoaa kun valta-asemaan liian tottunut ihminen ei saa mielestään ansaitsemaansa pokkurointia ja niinhän tässäkin kävi. Hilarity ensued.

Kesken hautajaisten, aiemmin mainittu kateissa ollut kapteeni soitti varusmiehelle ja vaati tätä takaisin varuskuntaan välittömästi. Varmasti hupaisan puhelun jälkeen (johon myös varusmiehen isä liittyi) sai varusmies vapaata. Kapteeni osoitti kuitenkin mahtavaa johtajan taidokkuutta syömällä sanansa ja vaatikin kohta varusmiestä palaamaan varuskuntaan välittömästi.

Perseily meni pahemmaksi. Myöhemmin matkalla isoisän muistotilaisuuteen, varusmies päätti isänsä kanssa käydä selvittämässä asian varuskunnassa ja siellä tämä kapteeni päätti aloittaa voimatrippinsä seuraavan osan. Kyseinen sosiaalisilta taidoiltaan vajaa komentava upseeri päätti nimittäin kylmästi katkaista vapaat siihen, muistotilaisuus tai ei. Varusmies ei aikonut tätä katsella ja lähtenyt ulos. Ulkona kapteeni oli tarttunut häneen ja varusmies oli tämän jälkeen tiuskaissut tälle päästämään irti ja uhannut lyödä.

Kuten hyvään voimatrippiin kuuluu, kapteeni teki mitä mikä tahansa kädellinen apina jonka valta-asemaa näin uhataan: osoitti valtansa ettei hänen peniksensä kokoa vaan pidettäisi liian pienenä. Sotilaspoliisit kutsuttiin ja varusmies pistettiin putkaan. Muistotilaisuus taisi jäädä välistä.

Hyvästä johtamisesta ei tässä tarinassa näy pientäkään palaa. Hyvä johtaja olisi tunnustanut virheensä jo alussa ja ei lähtenyt tappelemaan asiasta. Hyvä johtaja olisi myös ehkä ymmärtänyt että sukulaisen kuolemaa käsittelevälle ihmisille herkkään aikaan raivoaminen ja komentelu on kilometrien päässä hienotunteisesta tai sopivasta käytöksestä. Toki oma selontekoni pohjautuu iltapäivälehden kertomukseen, joten monikin yksityiskohta voi olla hieman poissa kohdaltaan, mutta kuva joka tapahtumien välistä maalautuu on suhteellisen selvä: huonoa johtamista jossa oma machoego on tärkeämpi kuin yksikön toiminnallisuus tai oikeastaan mikään muukaan. Kuristakaan ei voida sanoa olevan kyse, kuri murentuu epäoikeudenmukaiseksi havaitun johtamisen kanssa ja siltä tämä tarina kovasti kuulostaa.

Armeijan perusrakenteisiin kuuluu tietty määrä jotain mitä kutsun "macho-paskaksi". Se on se perus apina-uhittelua mitä näemme yöaikaan grillijonossa, jossa auktoriteettiä yritetään osoittaa rintaa pullistelemalla. Tämä machoidentiteetti, voimankäyttö ja sen uhka ovat osia maskuliinisen käyttäytymisen pimeää puolta ja armeijan komentohierarkia suorastaan ruokkii ilmiötä. Militarismi ja komento, käsitys itsestään jotenkin parempana ja ylempänä kun ne joita voit komentaa tulevat luonnostaan tässä ympäristössä.

Kyseinen hierarkisuus voi olla perusteltavissa optimaalisena tapana komentaa miehiä tappamaan toisiaan - ja onkin todennäköisesti ainoa tapa jolla miehet saadaan tappamaan tuntemattomia ihmisiä systemaattisesti. Kuitenkin sen jälkeen kun apinatanssin ja miesten hierarkioiden kukkoiluluonteen ymmärtää, sitä ei voi katsoa ilman pientä tirskahtelua.

Ja tämän takia en oikeastaan enää suuresti kunnioita armeijaa laitoksena. Se on ehkä tarpeellinen, mutta se tuntuu uskomattoman lapselliselta kun sitä katsoo hieman henkistä kypsyyttä saavuttaneena.

1 kommentti:

  1. Mä en näe, että armeijan rakenteisiin kuuluisi mikään määrä kuvaamaasi macho-paskaa, mutta epäilemättä sitä sieltä löytyy.

    Armeijassa on kuitenkin melkein joka asiaan joku ohjesääntö, joiden tarkoitus on muun muassa ehkäistä tällaiset johtajien omaa egoa tukevat tukevat machoilut.

    VastaaPoista

Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.

Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.

Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.