Ihmiset pilaavat sosiaalisen median

Kirjoitin äskettäin kymmenen syytä miksi sosiaalinen media ei enää ole hauskaa. Listaformaatti ei kuitenkaan avaa aihetta tarpeeksi syvällisesti, joten käsittelen asiaa vielä uudestaan enemmällä ajatuksella. Puhutaan nyt siis tarkemmin ja lisää siitä mitä sosiaaliselle medialle on tapahtunut.
Käytännössä some-kulttuuriin on pesiytynyt ajatus väärän mielipiteen omaavien tuhoamisesta. Heitä ei vain poisteta kavereista, heidät parhaimmillaan yritetään savustaa ulos yhteiskunnasta. Parhaimmillaan sinun ei edes tarvitse tehdä mitään, vain näyttää että olet tehnyt jotain ja massat tekevät parhaansa tuhotakseen sinut.

Tänään käsittelyssä sosiaalisen median romahdus mielenkiintoisesta ja hauskasta palvelusta, kohti sitä pakkopulla-irvikuvaa mitä se on tänään.

Se ei enää ole kivaa

En käytä omissa nimissäni olevia henkilökohtaisia sosiaalisen median tilejäni enää kovinkaan aktiivisesti. Itseasiassa jos en ylläpitäisi Tämä Päivä-blogin Facebook-sivuja (ja useita työhön liittyviä muita sivuja) olisin varmaankin poistanut Facebook-profiilini aikoja sitten tai vähintään leikannut kaverilistani kokoa merkittävästi.

Enkä ole nyt mikään jäärä joka tahtoo taistella tuulimyllyjä kohtaan, enkä menneisyyden perään tavoitteleva fossiili. Otin Facebookin aikanaan käyttöön erittäin mielelläni ja pidin siitä. Vuosia se tarjosi minulle mainion tavan pysyä yhteyksissä tuttavieni kanssa ja vaihtaa ajatuksia. Organisoin sen avulla peliporukoita, kerhoja ja muuta tapahtumaa, mitä teen jossain määrin vieläkin.

Kiintoisin osa oli aina uutisvirran selaaminen. Muiden päivitykset tarjosivat mielenkiintoisia kurkistuksia muiden elämiin ja tapahtumiin. Pidin aikanaan Facebookia ja sosiaalista mediaa jopa potentiaalisena ratkaisuna kasvavan maailman yhtenäisyyden puutteeseen.

Sitten jotain alkoi tapahtua. Aloin saamaan Facebook-vierailuistani vähemmän ja vähemmän irti. Hauskan kokemuksen sijaan, Facebook alkoi tuntua pakolliselta taakalta ja innon sijaan avaan sen nykyisin lähinnä tehdäkseni työasioita tai tarkistaakseni ilmoitukset. Julkaisujen teko on sinällään mukavaa, mutta en enää vaivaudu lukemaan uutissyötettä etusivua pidemmälle, jos sitäkään. Joskus selaan hetkisen, mutta nämä hetket muuttuvat koko ajan harvinaisemmiksi. Ennen aiemmin naamakirjan syötteen tarkistaminen tapasi olla lähes ensimmäinen mitä aamuisin teen.

Tällä hetkellä sosiaalinen media ei kuitenkaan tunnu enää samalta kun aiemmin. Toki oma ajankäytön hallinta vaikuttaa, vanhempana aikaa ei ole läheskään yhtä paljon syytää toissijaisiin asioihin, kuten naamakirjaan ja sen käyttää mieluummin omien poikien kanssa leikkimiseen. Ajan puute ei kuitenkaan selitä innon puuttumista. Jos kaikki olisi kiinni ajasta, se vähän some-aika olisi entistä antoisampaa ja mielenkiintoisempaa.

Ainoa oikeastaan mielenkiintoinen puoli Facebookin käyttöä on erilaisten sivujen (kuten Tämä Päivä-blogin Facebook-sivun) ylläpito. Syy ei ole sosiaalisen median itsensä, vaan ihmisten ja heidän asenteidensa.

Miksei se ole kivaa

Ainoa alusta johon lataan mielelläni henkilökohtaista sisältöä tänä päivänä on Instagram. En ennätä selata sitäkään läheskään niin paljon kun haluaisin, enkä ladatakaan. Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä. Miksi Instagram eroaa muista?

Instagramin kautta oikeastaan hoksasin miten vähän nautin muista somealustoista. Siellä jaetaan kuvia ja kokemuksia, ei tapella ja väännetä peistä. Kukaan ei ole väärässä Instagrammissa. Instagram ei ole poliittinen, siellä ei jaeta jatkuvasti toinen toistaan jyrkempiä tuomitsevia mielipiteitä eikä haukkumista. Siellä jaetaan kuvia. En peräänkuuluta tällä mitään safespace-somea jossa ei olisi erimielisyyttä. Ei, en pelkää erimielisyyttä, päinvastoin oikeastaan.

Väittely on jotain mistä nautin. Olen pienestä asti ollut luonteeltani vastarannankiiski ja tykkään ottaa vastakkaisia kantoja keskustelussa omikseni, vaikken edes todella olisi sitä mieltä, yksinkertaisesti haastaakseni keskustelun status quon. 

Tämä on muuttunut sosiaalisessa mediassa mahdottomaksi. Some ei sinällään ole muuttunut, vaan ihmisten suhtautuminen erimielisyyteen on.

Väärä mielipide rikkoo ystävyyksiä ja elämiä

Erimielisyys ei ole enää vain erimielisyyttä, se edustaa pahuutta. Olemme siirtyneet aikaan jona Internetin riidankylväjät ovat kyenneet maalaamaan jokaisen erimielisyyden hyökkäykseksi ja pahaksi asiaksi. Et voi olla eri mieltä feministin kanssa vihaamatta naisia. Et voi kannattaa EU:ta olematta myymässä koko maata Brysseliin. Et voi olla maahanmuuttoa vastaan olematta rasisti. Eikä mikään perustelu ei vapauta sinua seksistin, rasistin tai muun leimasta kun se kerran on annettu, oli tuomio tehty miten heppoisesti tahansa.

Ihmisten silmissä eri mielipiteen omaaminen nykypäivän pyhissä aiheissa on automaattinen pahan ihmisen leima. Ja pahat ihmiset ovat kelvollisia kohteita hyökätä tai vähintään poistaa elämästään ettei heidän pahuutensa tartu. Olenkin menettänyt kavereita Facebookissa (ja jossain määrin oikeastikin) hyvin pienten mielipide-erojen takia näissä kriittisissä asioissa. Kavereiden menettäminen ei kuitenkaan ole se ahdistava puoli.

Sitten tulee se mikä minua erityisesti ahdistaa nykyisessä some-kulttuurissamme. Taipumus noitavainoihin ja ihmisten tuhoamiseen.

Väärän mielipiteen ilmaissut tai muuten väärällä puolella oleva henkilö nähdään sallittuna kohteena oikeastaan mille tahansa. Henkilökohtaisten tietojen paljastaminen eli doxaus, tai julkinen häpäiseminen ovat nykyään täysin normaaleja tapoja suhtautua erimieliseen henkilöön.

Pahimmillaan ihmisten someheittojen (omien tai muiden) perusteella on tuhottu uria ja elämiä. Perustellusti ja perusteettomasti.

Tapauksia oikeasta elämästä

Muistaako kukaan Teri Niitin tapausta? Hän laittoi Instagram-tililleen kuvan imettävästä naisesta ja ilmaisi ettei oikein tykkää katsella sitä. Typerä mielipide toki, mutta Teri nostettiin ristille, naulittiin, tervattiin ja ajettiin Damascukseen.

En jaa Terin mielipidettä, mutta en jaksa käsittää sitä raivoisaa hyökkäystä jonka kohteeksi hän joutui. Hän sai niskaansa vihaa, uhkauksia ja hänen uransa kärsi todennäköisesti melkoisen kolauksen. Teri Niitti kuoli aiemmin tänä vuonna.

Lopulta hän ei edes tehnyt mitään väärää. Hän ilmaisi mielipiteensä, jotain mihin hänellä on selvästi oikeus. Ihmiset olivat niin vihaisia tästä mielipiteestä että kokivat asialliseksi tehdä Terin elämästä sosiaalisessa mediassa mahdotonta ja hankalaa sen ulkopuolellakin. Vain koska hän ei tykännyt rintaruokinnasta.

Toinen tapaus on donglegate. Siinä nainen kuuli konferenssissa kahden miehen välisen dongle-vitsinheiton, ja päätti twiitata tästä. Miehet tunnistettiin pian ja täysin turhan kohun jälkeen menettivät työnsä. Työnsä menetti myös twiitin lähettänyt nainen. Kaikki menettivät työnsä täysin turhaan ja jokainen joutui ahdistelun kohteeksi. Feministit lähettivät raivoisaa "palautetta" donglemiehille ja antifeministit yhtä innokasta palautetta donglejuttuja paheksuneelle rouvalle.

Et välttämättä edes itse tee mitään pahaa joutuaksesi ahdistelun kohteeksi. Tämän sai kokea Wisconsilainen perhe, joka joutui lopulta muuttamaan ahdistelun takia. Ohikulkija oli nimittäin ottanut heidän kodistaan kuvan jossa näkyi pihalla oleva natsilippu. Ikävä kyllä, kuvan ottaja oli merkinnyt väärän osoitteen ottamaansa kuvaan, lippua oli liehunut aivan eri talon edessä.

Kyseinen tapaus osoittaa myös someraivon kaksi suurinta ongelmaa: se ei kysele todisteita, eikä se lopu. Wisconsilainen perhe ei ollut tehnyt mitään ja se oli heidän helppo osoittaa. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut. Ahdistelukampanja oli jo hyvässä höyryssä. Todellisella syyllisyydellä ei ole väliä.

Joukkojen someviha ei myöskään laannu. Kun kerran saat vaarallisen leiman otsaasi, voit odottaa sen värittävän kaikkea yllättävän pitkän aikaa. Internet muistaa ja kohu tarttuu nimeesi pysyvästi. Vuosienkin päästä kunnon kohu on todennäköisesti ensimmäinen mitä nimelläsi löytyy hakukoneista ja tämä voi tehdä melkoista hallaa esimerkiksi työnhaussa.

Tämä näkyy pahuksen hyvin jos haet Googlella Paul Nungesseria. Ensimmäinen vastaantuleva linkki on Columbian Yliopiston raiskausskandaali, jossa Emma Sulkovicz syytti häntä raiskauksesta. Paulia ei koskaan tuomittu tai edes syytetty oikean oikeuden edessä asiasta, vain Yliopiston sisäisessä tutkinnassa, mutta silti asian ympärillä oleva julkisuus on ikuisesti liittänyt hänet asiaan. Oli tapahtumien totuudesta mitä mieltä tahansa, yhdestä asiasta voimme olla varma: Paul Nungesser tuskin tulee koskaan pääsemään eroon raiskaajan stigmasta. On vähintään huolestuttavaa että joku voidaan julkisesti leimata raiskaajaksi ilman todellista oikeudenkäytiä.

Tapaus on kuitenkin kuvaava siinä miten sosiaalinen media nykyisin toimii ja miten ihmiset toimivat sosiaalisessa mediassa. Omankäden joukko-oikeus ei selvitä, eikä kysele. Se tuomitsee ja jyrää jos joku on riittävästi väärää mieltä.

Sallittuja hyökkäyskohteita

Esimerkkitapauksistani kaikki yhtä lukuunottamatta ovat jotain mitä on tapahtunut valkoisille miehille. Toki esimerkkejä löytyy muistakin ihmisryhmistä, mutta valkoiset miehet ovat erikoisesti yksi alttiimmista ihmisryhmistä nettiahdistelulle. Tutkimusdata osoittaa tämän suhteellisen selvästi: Demoksen tutkimus 2014 osoitti sen, samaten Nortonin julkaisema tutkimus viime vuodelta. Viimeisin tutkimus sanoo että hulppeat 78% alle kolmikymppisistä miehistä on kokenut ahdistelua netissä.

Tämä ei ole sinällään yllättävää, miehet ovat kuitenkin sallituin ryhmä jota vastaan hyökätä. Valkoista miestä saa haukkua ilman pelkoa puolustajista. Miestä saa haukkua ja vähätellä, ja miehen mielipiteen voi sivuuttaa sukupuolen ja ihonvärin perusteella. Muiden ryhmien jäseniin kohdistuva ahdistelu nähdään vakavana ongelmana, miehiin kohdistuvana kaikki ahdistelu jotenkin yleisesti hyväksytään tai ilmiön olemassaolo kategorisesti kielletään.

Miesten ahdistelukokemuksia vähätellään systemaattisesti, tätäkin yllä esitettyä lukemaan kiirehditään aina kommentoimaan "mutta se ei ole ollut vakavaa ahdistelua"-tyyppisillä aivopieruilla. Kokeile huviksesi käyttää samaa argumenttia naisiin kohdistuvasta ahdistelusta. Miesten ahdistelua ei pidetä merkittävänä ja miesten oletetaan kestävän se.

Vielä äsken ei mennyt viikkoakaan etteikö uutisvirrassani näkynyt vähintään yksi kaikki miehet haukkuva artikkeli tai kirjoitus. Jokin paha juttu oli taas valkoisten miesten syytä, esimerkiksi minä miehenä olen jotenkin osavastuullinen kun Sipilän hallitus tekee taas jotain joka kurjistaa ihmisten asemaa. Kuitenkin kokonaisen ihmisryhmän yleistäminen on sallittua ja jopa taputuksia saavaa kun yleistät valkoisten miesten juttuja. Tokihan jokainen valkoinen mies on vastuussa länsimaisesta raiskauskulttuurista, mutta sama logiikka unohtuu kokonaan kun aletaan puhumaan vaikkapa Lähi-Idän tai Aasian raiskauskulttuureista. Parhaimmillaan nekin ovat valkoisten miesten syytä.

Sosiaalisessa mediassa näkyy vahva progressive stack-ajattelu, jossa havaittu käsitys etuoikeutuksesta sanelee miten paljon kohtaasi voi sataa p*skaa. Etuoikeutusta ja näin oikeuttasi puheeseen mitataan vain ja ainoastaan ryhmiesi perusteella, eli sillä ei myöskään ole mitään tekemistä oikean etuoikeutuksen kanssa.

Ja tätä kohtaan ei saa puolustautua. Jos joku jakaa mielipiteen valkoisista miehistä raiskaajina, ainoa hyväksyttävä keino on olla samaa mieltä ja pahoitella. Et saa korostaa ettei tuo koske kun pientä osaa koko ryhmästä, se on pelätty NotAllMen-argumentti. Et voi myöskään kertoa miten kyseinen ongelma koskee kaikkia, tai dereilaat keskustelua. Etkä erityisesti saa kertoa ettei kyseessä oleva ongelma ole oikeastaan vakava tai edes todellinen tai et ole tietoinen omasta etuoikeutuksestasi. Et siis missään tapauksessa saa mainita ettei ryhmääsi kohtaan heitetty loka pidä paikkaansa. 

Myönnä etuoikeutesi tai kuole

Ja se etuoikeuspeli, voi hyvä spagettihirviö millainen siitä on tullut. Miehen on muistettava pahoitella sukupuoltaan ja ihonväriään ennen puhumista. Äskettäin eräs tuttavani jakoi mielipiteensä opiskelijajärjestöjen liiasta viinahenkisyydestä. Tämän muuten oikein hyvän kirjoituksen hän päätti aloittaa pahoittelemalla miten hän on etuoikeutettu valkoinen mies ja miten tämä etuoikeutettu asema tarkoittaa ettei hän välttämättä tiedä mitään mistään.

Itse kirjoituksessa ei ollut mitään mikä olisi edellyttänyt tätä tunnustusta, liiallisen alkoholinkäytön kritiikki ei ole asia jossa sukupuolesi vaikuttaa mielipiteeseen tai perspektiiviin. Ystäväni oli vain ehdollistettu pitämään omaa mielipidettään vähäisempänä ja merkityksettömämpänä. Tämä ei ole mikään yksittäistapaus, olenkin lukenut loputtoman määrän miesten kirjoituksia joissa kaikissa on tämä sama aloitus ja henki.

Hieman voi mennä hyperboliseksi, mutta itselleni tämä puhuttelu tuo mieleen esimerkiksi sen miten mustaihoisten orjien piti puhutella valkoisia Yhdysvalloissa orjuuden aikaan tai miten vangin pitää puhutella vartijaa supermax-vankilassa. Keskustelussa se joka joutuu pahoittelemaan omaa itseään, vieläpä asioita itsestään joita ei voi muuttaa, ei ole millään mittapuulla se etuoikeutettu.

Tämä ilmiö on ärsyttävä ja ahdistavakin. Ja ennen kun kiirehdit kommentoimaan miten "kerrankin valkoiset miehet näkevät millaista sorto on!" pyytäisin harkitsemaan. Oletko oikeasti noin kiintynyt sortoon, ettet pyrikään sen poistamiseen, haluat vain vaihtaa sorretut toiseen ihmisryhmään? Jos näin niin pyydän katsomaan peiliin ja miettimään pitkään.

Oman hyveellisyyden esitys

Ehkä pahinta sosiaalisessa mediassa nykyisin on se miten sen käyttö on muuttunut. Emme enää kerro mitä elämässämme on tapahtunut, vaan painopiste on enemmänkin oman itsensä ja elämänsä glorifoinnissa.

Tällä ei välttämättä tarkoiteta että yrittäisimme näyttää miten faboulousia elämämme on. Enemmänkin sitä että somessa yritämme näyttää mahdollisimman hyveellisiltä, filmaattisilta ja fiksuilta. Ihmiset jakavat eteenpäin sisältöä joka saa heidät näyttämään älykkäiltä tai edistyksellisiltä. Uskoisin tämän olevan nykyisin pääasiallinen motivaattori siinä mitä julkaisuja ihmiset jakavat eteenpäin. Kukaan ei paina Jaa tai Uudelleentwiittaa-nappia vain mielenkiinnosta, vaan pönkittääkseen ns. "henkilökohtaista brändiään."

Tästä onkin seurannut sangen myrkyllinen kilpailu olla hyveellisempiä kun muut. Kuten puritaanit aikanaan, jokainen tahtoo osoittaa olevansa hyveellinen näyttämällä miten he vastustavat syrjintää, rasismia ja muita ikäviä ismejä. Valitettavasti kilpailu on siirtynyt kokonaan uudelle vaihteelle.

Hyveellisyyden osoittamiseen kun ei enää riitä että tuomitsee poliitikkojen selkeästi rasistiset "neekeriukko"-puheet, vaan oman hyvetutkan pitää olla herkempi. Kuka tahansa perusjantteri tuomitsee avoimen rasismin, todella silmänsä avannut superhyveellinen osaa tuomita myös rasismia siellä missä sitä ei ole. 

Tämä on eräänlainen rivien välistä loukkaantuminen muiden puolesta. Kun haluat näyttää miten edistyksellinen olet, voit helposti lukea missä tahansa kommentissa olevan mikroaggressioita tai vähemmistöjen tai naisten syrjintää jos vaan katsot tarpeeksi tarkasti. 

Tälle on oikein sanakin: virtue signaling tai suomalaisittain kilvenkiillotus.Sinällään pahojen asioiden tuomitsemisessa ei ole mitään vikaa, mutta ihmiset eivät tee tätä somessa tehdäkseen maailmasta paremman paikan. He yksinomaan haluavat näyttää paremmilta. Hyveellisyys on somessa eräänlainen muotivaate. Se on myös erinomainen lyömäase.

Hiton some

Joten tässä olemme. Sosiaalinen media on muuttunut paikaksi jossa generoidaan mielipahaa (outrage). Paras tapa saada some-liikennettä on luoda sisältöä johon ihmiset reagoivat, eli sisältö joka tuottaa engagementia, tykkäyksiä, klikkauksia ja kommentteja. Yksi tehokkaimmista sisältötyypeistä tähän on kaikki mikä suututtaa tai pelottaa ihmisiä.

Selviytyäkseen sosiaalisessa mediassa ja kasvaakseen vaikuttajaksi, sinun onkin oltava eräänlainen outrage creator, henkilö joka tuottaa mielipahaa. Et välttämättä tuota sitä itse, vaan raportoit asioista niin, että mielipaha on lopputulos. Tämä voi olla feministien hyperbolista miesvihaa tai maahanmuuttovastaisten varoitukset siitä miten yhteiskunta tuhoutuu maahanmuuttajista. 

Tämä lietsonta on luonut kulttuurin jossa haluamme aktiivisesti hyökätä toisten kimppuun. Emme osaa olla erimieltä ja silti elää yhdessä sovussa. Erimielisyys on tuomittava teko ja jotain mitä täytyy tuhota. Kaikki jotka ovat eri mieltä ovat natseja, suvakkeja, hyödyllisiä idiootteja, cuckeja tai manbroita.

Ei kiitos. Olen täysin kyllästynyt tähän. En siksi etten pidä väittelystä, vaan koska sillä väittelyllä on seurauksia. En koskaan tiedä milloin jokin väärä mielipiteeni aiheuttaa jossain hyvää tarkoittavassa idiootissa vastustamattoman mielihalun lähteä jäljittämään minua ja generoimaan skandaalia jota en saa hakuhistoriastani puhdistettua. 

En sano etteikö sanomisilla voi olla seurauksia. Ehei, jos todella teet jotain todella pahaa, saat kantaa sitä ristiä kyllä. Nykyään emme elä kuitenkaan maailmassa jossa oikeat natsit saavat niskaansa natsin leiman, vaan voit joutua demonisoiduksi ja julkiseksi  hylkiöksi suhteellisen miedostakin mielipiteestä. Natsileiman kun saa nykyisin niskaansa muutenkin kun olemalla se konkreettinen kansallissosialisti

Seuraukset ovatkin aikalailla riippumattomia siitä mitä olet tehnyt ja ovatkin enemmän kiinni siitä kuka olet ja kuka päättää loukkaantua sanomisistasi. Identiteettipolitiikka sanelee kaiken, ei sanomasi sisältö tai vakavuus.

Ugh, olen puhunut. Aika jakaa tämä sosiaaliseen mediaan. 

2 kommenttia:

  1. Toinen varsin epämiellyttävä piirre nykyisessä somekulttuurissa on uhriutuminen. Yhteiskunnallisista aiheista on hyvin vaikea keskustella ilman, että joku alkaa uhriutua ja koko homma menee jonkinlaisiksi uhriolumpialaisiksi, missä kilpaillaan siitä, kellä menee huonoimmin.

    Ei sillä, olen tainnut joskus syylistyä siihen itsekin, mutta sen tiedostaminen vie jo lähemmäs parempaa keskustelukulttuuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki syyllistyvät siihen jossain vaiheessa, minäkin välillä. Homma menee ongelmalliseksi vasta kun siitä tulee patologista ja väärän ryhmän uhriksi julistamisesta julistetaan fatwa.

      Poista

Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.

Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.

Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.