Inspiroidun aina kun jokin muistuttaa minua elämän monimuotoisuudesta ja kauneudesta: Siitä miten yksinkertaisista prosesseista muodostuu monimutkaisempia ja kuinka lopulta kaikki elämä, moderni ja muinainen, on sukua toisilleen. Tästä minua äskettäin muistutti vierailu pitkän tauon jälkeen Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.
Muinaisten olentojen viimeiset fossiilit ja uudelleenrakennetut luurangot seisoivat monumentteina sille kuinka elämänmuodot olivat muuttuneet ja vaihtuneet planeetallamme. Nämä vieraat olennot ovat vaikuttavia eri syistä. Osa tekee vaikutuksen petomaisuudellaan ja jättimäisellä koollaan.
Osa on niin häkellyttävän outoja ja vieraita ja outoja, että on hankala kuvitella miten ne edes toimivat ja elävät.
On aina jotenkin häkellyttävää ajatella, kuinka vuosimiljoonia sitten planeettaamme peitti niin hyvin erilainen elämä. Nämä vieraat jättiläiset ja pienetkin olennot ovat niin uskomattoman outoja ja erilaisia. Mutta silti niissä on meille tuttuja piirteitä ja rakenteita. Esimerkiksi raajojen määrä, pään sijainti kehossa ja moni muu yhteneväinen yksityiskohta kielivät sukulaisuudestamme - vaikkakin kaukaisesta sellaisesta.
Yksi näyttelyn osa oli ihmisen kehitys. Ihmisen kehitystä kuvaava osuus on varsinkin kiintoisaa kun sen näkee luina pelkkien kuvien tai tekstin sijaan. Aikaisemmat ihmislajin muodot, kuten Australopithecus afarensis ja africanus saavat uuden konkretian kun tuijotat vuosimiljoonia sitten menehtyneen sukulaisolennon kalloa. Tunne on sanoinkuvaamaton. (Ja kuka sanoo ettei tiede voi olla hyvää sielulle.)
Luut ja fossiilit ovat ainoita asioita jotka näistä lajeista on jäljellä. Jokainen näiden outojen ja muinaisten lajien edustaja on kuollut ja kadonnut historian hämärään. Tai ei oikeastaan: Tosiasiassa monikaan kadonnut laji ei todella ole kadonnut, vaan ne asuvat yhä kanssamme. Eivät hengessä, vaan fyysisinä elävinä olentoina.
Puhun tietysti siitä mitä "kuolleista" lajeista on tullut niiden muuttuessa vuosimiljoonien aikana. Lajit eivät ole kuolleet ja jättäneet taakseen vain muistoa, vaan ne ovat kehittyneet ja muuttuneet ja lopulta ottaneet ylleen kokonaan toisen lajin viitan ja nimen.
Lajit muuttuvat hitaasti. Jokainen lapsi on hieman erilainen kuin äitinsä ja isänsä. Ei niin paljoa, että todellista uutta lajia voitaisiin sanoa syntyneen, mutta kun ilmiö jatkuu tarpeeksi monen tuhannen sukupolven verran, se vahvistuu. Jokainen äitinsä tytär on selvästi samaa lajia kuin äitinsä, mutta lajien ero näkyy selvästi jos vertaamme esiäitiä ja hänen alenevassa polvessa olevaa tytärtään vuosimiljoonan kehityksen jälkeen.
Esimerkiksi Australopithecus africanus-lajiin luokiteltavia olentoja ei ole jäljellä koska laji yksi sukupolvi kerralla muuttui uudeksi ja aina uudeksi lajiksi. Yksi hiuksen hieno ero kerrallaan laji muuttui, kunnes laji oli muuttunut niin paljon että käyttämämme luokittelu muuttui Kenyanthropus platyops-lajiksi. Joka vastaavasti jatkoi muuttumistaan, kunnes löytämämme luut olivat riittävän erilaisia saadakseen nimen Homo erectus. Ja lopulta heidän lapsensa ottivat nimen Homo Sapiens. (Täydellisempi kuvaus ihmisen kehityksestä löytyy vaikkapa täältä)
Samalla tavalla kuin edeltäjiemme lajit eivät ole kadonneet, eivät ole kadonneet muutkaan. Muinaiset olennot eivät ehkä silloisessa muodossaan ole luonamme, mutta niiden jälkeläiset ovat. Linnut muistuttavat meitä dinosauruksista, kotikissat savannien sapelihampaisista pedoista ja ompa joukossa lajeja jotka eivät ole muuttuneet ja joiden ulkomuoto yhä näyttää meille oven vuosimiljoonien taakse. Elämä on inspiroivaa, eikö?
Muinaisten olentojen viimeiset fossiilit ja uudelleenrakennetut luurangot seisoivat monumentteina sille kuinka elämänmuodot olivat muuttuneet ja vaihtuneet planeetallamme. Nämä vieraat olennot ovat vaikuttavia eri syistä. Osa tekee vaikutuksen petomaisuudellaan ja jättimäisellä koollaan.
 |
| Damn nature, you scary! |
On aina jotenkin häkellyttävää ajatella, kuinka vuosimiljoonia sitten planeettaamme peitti niin hyvin erilainen elämä. Nämä vieraat jättiläiset ja pienetkin olennot ovat niin uskomattoman outoja ja erilaisia. Mutta silti niissä on meille tuttuja piirteitä ja rakenteita. Esimerkiksi raajojen määrä, pään sijainti kehossa ja moni muu yhteneväinen yksityiskohta kielivät sukulaisuudestamme - vaikkakin kaukaisesta sellaisesta.
Yksi näyttelyn osa oli ihmisen kehitys. Ihmisen kehitystä kuvaava osuus on varsinkin kiintoisaa kun sen näkee luina pelkkien kuvien tai tekstin sijaan. Aikaisemmat ihmislajin muodot, kuten Australopithecus afarensis ja africanus saavat uuden konkretian kun tuijotat vuosimiljoonia sitten menehtyneen sukulaisolennon kalloa. Tunne on sanoinkuvaamaton. (Ja kuka sanoo ettei tiede voi olla hyvää sielulle.)
Luut ja fossiilit ovat ainoita asioita jotka näistä lajeista on jäljellä. Jokainen näiden outojen ja muinaisten lajien edustaja on kuollut ja kadonnut historian hämärään. Tai ei oikeastaan: Tosiasiassa monikaan kadonnut laji ei todella ole kadonnut, vaan ne asuvat yhä kanssamme. Eivät hengessä, vaan fyysisinä elävinä olentoina.Puhun tietysti siitä mitä "kuolleista" lajeista on tullut niiden muuttuessa vuosimiljoonien aikana. Lajit eivät ole kuolleet ja jättäneet taakseen vain muistoa, vaan ne ovat kehittyneet ja muuttuneet ja lopulta ottaneet ylleen kokonaan toisen lajin viitan ja nimen.
Lajit muuttuvat hitaasti. Jokainen lapsi on hieman erilainen kuin äitinsä ja isänsä. Ei niin paljoa, että todellista uutta lajia voitaisiin sanoa syntyneen, mutta kun ilmiö jatkuu tarpeeksi monen tuhannen sukupolven verran, se vahvistuu. Jokainen äitinsä tytär on selvästi samaa lajia kuin äitinsä, mutta lajien ero näkyy selvästi jos vertaamme esiäitiä ja hänen alenevassa polvessa olevaa tytärtään vuosimiljoonan kehityksen jälkeen.
Esimerkiksi Australopithecus africanus-lajiin luokiteltavia olentoja ei ole jäljellä koska laji yksi sukupolvi kerralla muuttui uudeksi ja aina uudeksi lajiksi. Yksi hiuksen hieno ero kerrallaan laji muuttui, kunnes laji oli muuttunut niin paljon että käyttämämme luokittelu muuttui Kenyanthropus platyops-lajiksi. Joka vastaavasti jatkoi muuttumistaan, kunnes löytämämme luut olivat riittävän erilaisia saadakseen nimen Homo erectus. Ja lopulta heidän lapsensa ottivat nimen Homo Sapiens. (Täydellisempi kuvaus ihmisen kehityksestä löytyy vaikkapa täältä)
Samalla tavalla kuin edeltäjiemme lajit eivät ole kadonneet, eivät ole kadonneet muutkaan. Muinaiset olennot eivät ehkä silloisessa muodossaan ole luonamme, mutta niiden jälkeläiset ovat. Linnut muistuttavat meitä dinosauruksista, kotikissat savannien sapelihampaisista pedoista ja ompa joukossa lajeja jotka eivät ole muuttuneet ja joiden ulkomuoto yhä näyttää meille oven vuosimiljoonien taakse. Elämä on inspiroivaa, eikö?
Kommentit
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi ja mielipiteesi. Debaatti on tervetullutta ja otan mielelläni vastaan eriävät mielipiteet. Jos huomaat asiavirheitä tai huteja teksteissäni, otan mielelläni vastaan huomautuksia. Haluan tietää jos jokin sanomani on suoraan väärin, sillä mielestäni on parempi saada osoitus virheellisyydestään ja korjata asia kuin jäädä tyhmäksi.
Sensurointia en harrasta muuten kuin roskapostin ja mainosten kanssa. Täydet asiattomuudet saavat olla aika asiattomia ennen kuin ne joutuvat poistolistalle, mutta jankkaaminen ja puhdas haukkuminen saattaa herättää poistovasaran päiväuniltaan.
Niin ja hengitäthän syvään ennen kommentointia. Yritetään pitää keskustelu asiallisena, yritetään ymmärtää miten mielipide-eroja voi olla ja yritetään olla alentumatta nimittelyyn ja lapsellisuuteen.