Miten ratkaisemme sukupuolten välisen palkkaeron?

Naisten ja miesten palkoissa on eroa. Ero näyttäisi johtuvan joukosta tekijöitä, joista suurin on ajankäyttö, mutta mukana on myös asenteita ja käyttäytymistä. Osa eroista ei ole epäterveitä, mutta osa on ja tarkastelemme tänään miten näitä eroja voisi tasoittaa.

Tämä artikkeli on viimeinen kolmiosaisesta sarjasta jossa tarkastelen ja pohdiskelen miesten ja naisten palkkaerojen syitä ja merkityksiä. Ensimmäinen osa läpikävi mekaanisia syitä naisen palkan muodostumiselle ja toisessa osassa mietimme motivaatioita korkean palkan tai johtotehtävien saamiseen. Viimeisessä osassa katsomme miten näitä ongelmia voitaisiin ratkoa järkevästi. Artikkelin sisältö ei ole tarkoitettu provosoivaksi, mutta aiheen huomioiden se saattaa sellaista olla. Teitä on varoitettu.

Palkkojen tasa-arvo

Naisen euroa pienempi euro on siis olemassa, mutta sen takana olevista vaikuttajista suurin ei ole syrjintä naisia kohtaan, vaan syrjintä niitä kohtaan jotka tekevät vähemmän työtä ollakseen perheensä luona. Tämä vaikuttaa naisiin suhteettoman paljon, sillä edelleen nainen on valtaosassa perheitä se joka lasten kanssa kotiin jää.

Toisaalta naisilla on kollektiivisesti vähemmän motiiveja tavoitella suurta palkkaluokkaa, sen edut naisille ovat yhä heikommat kuin miehille. Motivaatio hankkiutua huippupalkkaisiin töihin voi laskea jos sen tasapainottaa kasvaneeseen riskiin jäädä vaille puolisoa ja lapsia.

Voimme suhteellisen objektiivisesti todeta, ettei naisten euro johdu syrjinnästä naisia kohtaan, vaan syrjinnästä tiettyjä elämänvalintoja kohtaan, joissa naiset ovat miehiin suhteessa yliedustettuina. Tämä ei tarkoita ettei naisen euron ongelmalle pitäisi tehdä jotain Miten voimme hävittää tai kaventaa sukupuolten välistä palkkaeroa?



Mietitään ensin palkkojen muodostumista: Voimme ajatella yksilön suoran tulospalkitsemisen johtavan suoraan palkkaepätasa-arvoon, joten palkkauksessa pitäisi siirtyä lähemmäs palkkausta jossa näin ei toimita. Kahdesta yhtä hyvästä työntekijästä, enemmän aikaa työhönsä käyttävän voidaan tilastollisesti olettaa tienaavan enemmän. Toisaalta puhdas tuntipalkka suosii myös vain niitä jotka tekevät eniten tunteja. Jos leikkaan työtuntejani neljänneksellä, leikkaan palkkaani samalla määrällä.

Tasapalkkaus voi olla yksi ratkaisu. Jos palkka muodostetaan koko yhteisön suorituksesta yksilön sijaan, irtoaa kehyksestä henkilökohtaisen työajan lisä. Lisäksi tietysti jos kaikilla tasoilla maksettava palkka on mahdollisimman lähellä toisiaan, ei nähdä sukupuoltenkaan välillä merkittävämpiä palkkaeroja.

Tämä on luonnollisesti hieman hankala toteutettava. En usko olemassa olevan montaakaan järjestelmää jossa palkka voi edelleen olla palkitseva työsuorituksesta ja olla suosimatta niitä jotka panostavat työhönsä eniten. Yritysmaailmassa reilun palkkatason voisi aikaansaada päivässä tasoittamalla kaikkien palkat, poistamalla ylityö- ja tulospalkkiot, mutta se ei välttämättä loisi palkkiojärjestelmää joka motivoisi ns. työn sankaruuteen. Onko moinen tavoiteltavaa on eri keskustelu kokonaan.

Ehkäpä palkkojen sijaan meidän on katsottava ilmiön oikeita aiheuttajia ja pohtia miten niitä voidaan tasoittaa lempeämmin molemmille sukupolville.

Lapset, lapset

Isyysloma ja isien lapsiensa kanssa viettämä aika myöhemmin tulee tässä heti tapetille. Niin kauan kun äitiysloma on huomattavasti pidempi kuin isyysloma, tulee se näkymään lovena naisten palkkatasossa. Aiemmin ehdotettu ja torpattu 6+6+6-malli olisi ratkaissut tätä jo huomattavasti, antaen isälle ja äidille molemmille kuusi kuukautta vanhempainlomaa ja kuusi kuukautta jaettavaksi keskenään. Nykyinen Suomessa käytössä oleva malli on jo askel oikeaan suuntaan, mutta miehen siinäkin saama loman määrä on melkoisesti lyhyempi kuin naisten vastaava.

Pelkkä isien lomalla pitäminen voi jo yksin vaikuttaa myös myöhempiin äitien töistä poissaoloihin, sillä kun isä on vauvasta asti ehtinyt osallistua lapsen elämään, ei se ehkä olekaan aina äiti joka vie lapsen lääkäriin tai harrastuksiin. Isien sitouttaminen lapsiinsa alusta asti voi parantua huomattavastikin jos isejä ei pakoteta pois lapsiensa luota muutamaa viikkoa syntymän jälkeen. Tällä hetkellä vanhempainvapaajärjestelmä korostaa äidin sidettä lapseen antamalla tälle paljon aikaa lapsen kanssa heti syntymästä, isälle tätä ei suoda.

Tämä näkyy heti miesten työmäärissä. Miehillä ei ole raskaudesta, synnytyksestä ja lapsen hoidosta aiheutuvaa katkoa työelämässä ja se näkyy myös palkkatasoissa. Jos miehet viettäisivät edes lähes yhtä pitkän isyysloman ja sitten myöhemmin karsisivat työntekoa yhtä paljon kun naiset, he kokisivat vastaavan palkkakuopan.

Lapsista aiheutuva katko työuralla on nyt suhteettoman paljon naisten ongelma ja näkyy naisten tuloissa. Mitä enemmän tulotasoa halutaan tasapainottaa, sitä enemmän lapsien työelämälle luomaa vaikutusta on tasoitettava. En usko täyden tasaamisen olevan mahdollista tässä aihepiirissä ilman todella merkittäviä tekoja ja uskon että vaikka 666-malli otettaisiinkin käyttöön, naiset tulevat olemaan enemmän poissa työelämästä lapsien takia kun miehensä. Itse asiassa jos käyttöön ei oteta huomattavasti miesten isyyslomaa suosivaa mallia, tuskin tulemme näkemään tilannetta jossa isät olisivat edes yhtäläisesti tekemisissä lastensa kanssa, käyrä tulee varmasti pysymään vinona: naiset käyttävät enemmän aikaansa lapsiinsa kuin miehensä.

Biologia on tässä hyvin vahvasti mukana. Lapset ovat yleensä äitiinsä vahvemmin kiintyneitä kuin isäänsä, lisäksi keskimäärin naiset ovat parempia lapsien hoitamiseen tarvittavissa taidoissa. Empatia, kärsivällisyys ja yleiset pehmeät arvot luonnistuvat yleensä paremmin naisilta - puhumattakaan motivaatioeroista. Naiset ovat vaan useammin kiinnostuneita lasten hoitamisesta. Silloinkin kun asiasta riisutaan kaikki valtion tukimekanismit ja asenteet, väitän silti äidin olevan enemmän tekemisissä lapsensa kanssa kuin isän.

Lapsien vaikutusta tuskin koskaan voidaan tasoittaa kokonaan, vain helpottaa. Tärkeää onkin tehdä naisen palkkaamisesta yhtäläinen riski työnantajalle miehen palkkaamiseen verrattuna. Tämä tasoittaminen on tässä kaikkein tärkeintä. Lainsäädännön korjaaminen tavalla mikä estää järjestelmällisen vinoutumisen on tärkeää, vähemmän tärkeää on korjata omasta käyttäytymisestämme seuraavia ongelmia. Käyttäytymisen korjaaminen on hankalampaa.

Hypergamian korjaaminen

Tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa naisten haluttomuus ottaa itseään vähemmän tienaavia kumppaneita on pienentymään päin, mutta ilmiö on yhä olemassa. En onnistunut löytämään tutkimusaineistoa siitä "kummassa päässä" tämä ongelma sijaitsee, eli eivätkö naiset halua seurustella itseään köyhempien kanssa, vai kokevatko miehet varakkaammat naiset uhkiksi maskuliinisuudelleen. Molemmilla sukupuolilla on varmasti oma lusikkansa sopassa, mutten usko kyseessä olevan fifty-fifty-tyylinen tasaisen syyllisyyden jakautumisen. 

Hypergamia vaurauden ja vallan kanssa on enemmän naisten kuin miesten ylläpitämä ilmiön. Epäilen toiveen elättäjästä olevan vahvempi vaikuttava tekijä kun pelkkä sosiaalinen hankaluus. Miehen biologiassa ei ole syitä välttää itseään paremmin tienaavaa naista, päinvastoin jopa. Miehillä paremmin toimeentuleva vaimo ei ole ongelma kuin kulttuurisista syistä, siinä missä naisilla asiaan vaikuttaa biologia ja kulttuuri. Naiselle itseään köyhemmässä miehessä on stigmaattiset kulttuurisidonnaiset ongelmat ja heikomman aseman aikaansaama viehätyksen vähäisyys.

Toisekseen varakkuus ei siis ole välttämättä miesten etsimien piirteiden listalla, mutta se ei poissulje miesten etsimiä piirteitä. Kun mietimme viehätyksen dynamiikkaa keskimäärin, mies kokee vetoa nuoruuteen ja kauneuteen, nainen huomioi miehiä enemmän sosiaaliseen asemaan liittyviä tekijöitä kuten palkan. Naisen tienaaminen ei itsessään sulje pois hyvää ulkonäköä tai nuoruuttakaan, vaikka käytännössä nämä piirteet eivät ehkä aina löydy samasta paketista. Hyvä tienaaminen ja nuori ikä on harvinainen yhdistelmä.

Vaurauden hypergamia vaikuttaisi naisten valintakriteereistä johtuvalta ongelmalta. Ongelma ei siis johdu miesten mielenkiinnon puutteesta varakkaita naisia kohtaan, vaan varakkaiden naisten mielenkiinnon puutteesta vähemmän varakkaita miehiä kohtaan.

Tämän ongelman ratkaiseminen ei välttämättä ole mahdollista muuttamatta biologiaamme kirjoitettuja perusimpulsseja. Ei ole realistista olettaa että voisin kertoa maailman naisille "älkää tykätkö varakkaista miehistä", samalla tavalla kun en usko menestykseen jos aloitan miehille suunnatun kampanjan "nuoret naiset ovat ihan tylsiä".

Biologiaa emme voi muuttaa, mutta biologian takana on kerros sitä vahvistavaa kulttuuria. Vuosisatojen mittainen patriarkaalisiin arvoihin pohjaava länsimainen kulttuuri on vahvistanut naisen hypergamisia taipumuksia. Länsimaita ei voida tässä yksin syyttää, Intian tiukka kastilaitos ja Aasian kulttuurien vahva luokkayhteiskunta ovat tässä vielä pahempia tehostajia.

Valistamisella ei uskoakseni päästä juuri mihinkään, mutta yhteiskunnan yleinen tasa-arvoistuminen näyttäisi korjaavan tätä ongelmaa itsestään. En tarkoita nyt vain sukupuolten välistä tasa-arvoistumista, vaan tuloluokkien välistä. Pienet tuloerot tarkoittavat myös yhteiskuntaa jossa ei ole yhtä selvää jakoa eri ihmisluokkiin ja näissä yhteiskunnissa hypergamia on vähäisintä. Kun yhteiskunnan tuloerot ovat pienet ja kaikki esimerkiksi käyvät läpi samantasoisen peruskoulun, yhdistää tämä eri yhteiskuntaluokkia ja antaa niille yhteistä kosketuspintaa.

Toisena on ajatus miehestä elättäjänä joka varmasti vaikuttaa tähän kulttuuriseen puoleen. Jos parisuhde jossa maksajan roolit ovat päinvastaisia saa niskaansa pilkkaa, virnuilua ja eritasoista painetta, ei se auta sen suhteen kasassa pysymisessä ja varmasti toimii myös pelotteena koko suhteen syntyyn. Paradoksaalisesti, jotta naisten asema voi tässä parantua, on meidän katsottava myös miesten asemaa. Yhden vapautuminen edellyttää toista.

Naisten vapautusliike on ollut tehokas muokkaamaan asenteita naisista yhtä kykenevinä ja vähemmän sidottuina heikon naisuhrin asemaan. Miehille ei vastaavaa ole suuremmin vielä tapahtunut ja kulttuurimme ei ole anteeksiantava miehelle joka ei kykene täyttämään tältä odotettuja rooleja. Tänäkään päivänä emme löydä syrjäytyneille miehille erityisen hyviä yhteiskunnallisia tukimekanismeja tai apua, emme edes väkivaltaisen parisuhteen sisällä. Miehen odotetaan kestävän, toisin kun naisen, jonka suojelu nähdään eräänlaisena itsestäänselvyytenä.

Nainen joka ei kykene elättämään perhettään on uhri joka tarvitsee apua. Mies joka ei samaan kykene on deadbeat dad, hänen epäonnistumisensa elättäjänä nähdään hänen heikkoutenaan ja vikanaan. Tämä näkyy myös naisten odotuksissa miehilleen. Jos nainen odottaa tiettyjä rooleja mieheltä, voi hänen olla hankala "tyytyä" mieheen joka ei näitä rooleja täytä.

Oikeita ratkaisuja ja näennäisratkaisuja

Naisten pienemmän palkkatason ratkaisemisessa on ensin irrottauduttava ajatuksesta että tilastollinen palkkojen tasainen jakautuminen olisi osoitus tasa-arvosta ja epätasainen jakautuminen epätasa-arvosta. Olemme sukupuolisesti dimorfinen laji ja meidän naaraamme ja koiraamme eivät ole identtisiä keskenään. Tiedämme eroja olevan fyysisessä voimassa, aivojen rakenteissa ja kromosomienkin tasolla. On syitä miksi miehet ja naiset kilpailevat eri sarjoissa urheilussa ja nämä erot heijastuvat myös muihin elämän alueisiin.

Tätä ei ole kirjoitettu viestillä "naiset ovat huonompia ja ansaitsevat vähemmän palkkaa" korostettakoon tässä välissä. Naiset ja miehet ovat erilaisia ja uhraavat aikaansa ja mielenkiintoaan eri tavoilla. Toki jokainen meistä on yksilö johon ei voida yleistää mitään tiettyä mallia, mutta kun katsomme tilastollisia todisteita, kuten vaikkapa palkkatasa-arvoa, emme voi sivuuttaa sukupuolisista ryhmistä löytyviä todennäköisyyksiä ja sukupuolisia eroja. Jos niiden vaikutus sivuutetaan, pääsemme helposti aivan absurdeihinkin loppupäätelmiin.

Palkkatasa-arvon saavuttamiseksi meidän on ensin onnistuttava löytämään ne oikeat aiheuttajat ja toimittava niitä vastaan. On todennäköistä että syrjinnällä on jokin rooli naisten palkoissa, esimerkiksi aiemmassa tekstissä mainitsemallani röyhkeiden narsistien nopeutuneella uraputkella on varmasti vaikutuksensa, mutta nämä vaikutukset ovat huomattavasti pienempiä kuin vääristelevä "naisen euro on X senttiä"-linja antaa ymmärtää. 

Korjaukset tulevat juuri etsimällä näitä ongelmia ja korjaamalla ne, ei dogmaattisesti todellisuutta kiistäen. Ja lopputulos tulee olemaan lähempänä mahdollisuuksien tasa-arvoa kuin identtisiä palkkatasoja - ellemme sitten oikeasti radikaalisti muuta sitä miten palkka muodostuu.